Eräretkeily

Lähtökohdat

Eräretkeilyllä on Suomessa vuosituhantiset perinteet. Eräretkeily on kehittynyt ja
muuttanut muotoaan eri aikakausina. Nykyisin se on lähinnä virkistäytymistä luonnon
keskellä, irrottautumista arjen kiireistä sekä pyrkimystä harmoniaan ympäröivän luonnon
kanssa - ja samalla oman kehon rasittamista. Klassinen eräretkeily tapahtuu omin voimin.
Patikoiden, hiihtäen tai muita retkeilymuotoja käyttäen hakeudutaan paikkoihin ja alueille,
jotka ovat säilyttäneet suuren osan aitoa, alkuperäistä luonnontilaista, erämaista luonnettaan ja ilmettään. Eräretkeilijä osaa arvostaa luonnon kauneutta; hän on luonnon
suojelija, joka liikkuu luonnossa luonnon ehdoilla, sen rauhaa häiritsemättä.

Mikä sitten on erämaa? Suomessa on vielä jonkin verran jäljellä seutuja ja kohteita,
joita voidaan kutsua erämaiksi: laajoja metsiä, erämaisia järviä ja jokia, hiekkaisia
kankaita, rämeitä ja soita, kallioisia kukkuloita, outamaita ja paljakoita, laajoja
rannikkovesiä sekä rannattomia ulapoita. Kansainvälisessä luokituksessa erämaa määritellään
alueeksi, joka on vähintään kahdeksan kilometrin päässä tiestä ja lisäksi tietyn laajuinen
alue. Ovatko sitten kansallis- ja luonnonpuistot erämaita? Asiasta voi olla monta mieltä,
mutta kansallis- tai luonnonpuistossa voi aistia olevansa erämaan sylissä. Suomen
kansallispuistot ovat eri puolilla maata sijaitsevia luonnonsuojelualueita. Niiden
ensisijaisena tehtävänä on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen myös tuleville
sukupolville. Samalla ne tietyin rajoituksin palvelevat myös retkeilyä.

Valitettavan usein lähdetään eräretkille "merta edemmäs kalaan". Etelä-Suomessakin
löytyy kohteita ympärivuotiseen retkeilyyn. Pohjoisemmaksi mentäessä vaatimukset
eräretkeilijälle ja hänen varusteilleen kasvavat. Aloittelevan eräretkeilijän on
suositeltavaa aloittaa tutustuminen Lapin vaativiin olosuhteisiin opastetusti,
esimerkiksi Suomen Ladun opastetuilla eräretkillä eli vaelluksilla, joita järjestetään
eri vuodenaikoina.

Tunturissa kulkijan viisi käskyä:
1. Älä koskaan lähde yksin tunturiin.
2. Varustaudu aina pahimman varalle.
3. Älä koskaan yliarvioi itseäsi.
4. Opi tuntemaan luontoa.
5. Kunnioita tuntureita.

Suunnittelu

Jotta eräretkestä muodostuisi mahdollisimman onnistunut, se kannattaa suunnitella
huolellisesti. Tärkeää olisi aloittaa eräretken suunnittelu mahdollisimman hyvissä ajoin,
jotta ehtisi monipuolisesti ja perusteellisesti tutustua aihepiiriin, kohdealueeseen ja
sen retkeilijälle asettamiin vaatimuksiin. Perehdy kirjallisuuteen ja karttoihin.
Muista myös säännöllinen kuntoilu ennen eräretkeä.

Retkiajankohdan valinta

Periaatteessa jokainen vuodenaika ja vuorokauden hetki on kelvollinen. Kokemattoman
kannattaa kuitenkin valita ajankohta, jolloin olosuhteet eivät ole vaativimmillaan,
esimerkiksi kesällä tuskin on pelkoa paukkupakkasista, mutta pohjoisten alueiden erämaissa
voivat olosuhteet kesälläkin olla vaativat. Tuntureilla saattaa hyvinkin sataa lunta ja
sadekausina purot ja joet voivat tulvia, jolloin niiden ylityksissä pitää olla erityisen
varovainen ja käyttää varmistusköyttä. Kesällä kuitenkin yleensä pärjää kunhan on
varustautunut ja valmistautunut asianmukaisesti. Talvinen eräretkeily sensijaan voi olla
huonosti varustautuneelle kulkijalle jopa hengenvaarallista.

Eräretkelle ei milloinkaan pidä lähteä yksin

Ryhmässä on aina turvallisempaa. Ryhmä tuo turvallisuutta ja antaa monia mahdollisuuksia
toimia erilaisissa tilanteissa. Yksin kulkiessaan eräretkeilijä on myös
onnettomuustilanteessa yksin luonnon armoilla. Olisi hyvä, jos eräretkelle lähtevät
tuntisivat toisensa tai tutustuisivat toisiinsa jo ennen retkeä. Tämä nopeuttaa ryhmähengen
syntymistä ja auttaa ryhmää toimimaan tehokkaammin ja sujuvammin yhteisissä askareissa.
Vaellusta suunniteltaessa ja toteuttaessa on lähdettävä siitä, että ryhmä pysyy yhdessä
koko retken ajan. Noin 10 hengen ryhmä on osoittautunut maksimiksi. Tällöin ryhmä pysyy
yhtenäisenä, pystyy havainnoimaan ympäristöään ja liikkumaan kohtuullisen hiljaisesti ja
huomaamattomasti. Kokemattomille ryhmän jäsenille pitää antaa mahdollisuuksia harjoitella
kirveen käyttöä, tulentekoa, leirin pystytystä ja muita eräretkeilytaitoja; uuden oppiminen
on osa eräretkeilyn mielekkyyttä.

Eräretken ennakkosuunnittelussa tulee ottaa huomioon ne erilaiset määräykset, jotka kulloisellakin alueella liikkumista rajoittavat tai ohjaavat. Jos retki suuntautuu
suojelualueelle, siis lähinnä kansallispuistoon, tulee erityisen huolellisesti paneutua
alueen erityismääräyksiin, jotta tietämättään ei syyllistyisi kulkemaan rauhoitetulla
alueella tai kenties leiriytymään alueelle, jolla se on kielletty. Eräretkeilijän tulee
selvittää kalastukseen liittyvät määräykset ja lupakäytännöt. Tarkat tiedot
kalastukseen liittyvistä asioista saa metsähallituksen vuosittain julkaisemasta Tervetuloa Kalaan -oppaasta. On myös otettava selvää niistä kohteista ja alueista, mihin
on syytä välttää menemästä (Suomen ja Venäjän rajalinjaan liittyvä rajavyöhyke).

Jo kohdealueelle matkustaminen on osa eräretken vastustamatonta viehätystä.
Matkustaminen kannattaa tehdä niin, että se ei muodostu tarpeettoman rasittavaksi, jotta
eräretkelle voidaan lähteä hyvissä voimin. Ympäristöystävällisintä olisi matkustaa
eräretkelle junalla tai muilla yleisillä kulkuneuvoilla.

Päiväohjelma

Eräretken ennakkosuunnitelmassa on kullekin päivälle mietitty tietyt kohteet ja tavoitteet.
Mikään suunnitelma ei kuitenkaan ole niin hyvä, ettei siitä voisi poiketa, jos olosuhteet
niin vaativat. Tärkeintä on huolehtia siitä, että tehdään aina koko ryhmän kannalta
turvallisin päätös, uhkarohkeus ei kuulu eräretkeilyyn. Samoin urheilusuorituksia
tiettömien taipaleiden takana tulee välttää. Lepoa tulisi olla vähintään 8 tuntia
vuorokaudessa. Tavallisesti lepoaika ajoittuu yöhön, mutta esimerkiksi keväthangilla
voi olla järkevintä liikkua yöllä, jolloin hanki kantaa, ja päiväaika, jolloin lumi on
pehmeää, voidaan käyttää lepäämiseen.

Eräretkelläkin on välillä syytä pysähtyä lepäämään. Kokenut retkeilijä välttää aina
totaalista väsymistä, sensijaan hän pyrkii kaikissa tilanteissa säilyttämään
toimintakykynsä ja terveen harkinnan. Jatkuva liikkeellä olo alkaa yleensä jo kolmantena
päivänä tuntua yksitoikkoiselta. Siksi on paikallaan pitää lepopäivä joko kolmantena tai
neljäntenä retkipäivänä, jolloin nukutaan tavallista pidempään ja syödään vaihtelevampaa
ruokaa kuin muina päivinä. Lepopäivän ohjelmana voi olla kalastusta tai tutustumista
lähiseudun mielenkiintoisiin luontokohteisiin ja näköalapaikkoihin.

Iltahetket ovat retken mieliinpainuvia hetkiä. Ne kannattaa käyttää, jos mahdollista,
nuotion ääressä tai muuten tunnelmallisesti asettautuen. Iltasella on hyvä muistella
päivän kulkua, tällöin myös hyvät tarinankertojat nousevat arvoon arvaamattomaan.
Retkilaulut kuuluvat erottamattomasti suomalaiseen eräretkeilyyn, siksi rinkkaan
kannattaa varata mukaan vaeltajan laulunyytti tai muu helposti mukana kuljetettava
lauluvihkonen. Pieni tai isompikin soittopeli, kunhan se on kevyt, kulkee myös
mukavasti mukana eräretkilläkin.

Eräretken vetäjältä vaaditaan siis monenlaista osaamista, taitoa ja harkintaa.
Jos ryhmässä on erittäin kovakuntoisia henkilöitä, heille voidaan antaa lisää painoa
rinkkaan tai osoittaa muita kovaa kuntoa vaativia tehtäviä, esimerkiksi talvivaelluksella
uran aukaisua, johon ylimääräisen energian saa hyvin purettua. Vastaavasti on
huolehdittava siitä, että eräretki ei muodostu kenellekään kohtuuttoman raskaaksi.
Toki tämä vältetään jo riittävällä ennakkovalmistautumisella eli useita kuukausia
kestävällä säännöllisellä kuntoilulla ennen retkeä.

Eräretkellä halutaan yleensä tutustua erämaan ainutlaatuiseen luontoon, eläimistöön,
kasvistoon, maaperään ja muihin piirteisiin. Siksi kulkuvauhti ei saa olla liian kova,
jotta havaintojen teko on mahdollista. Eräretken kokemukset voi tallentaa vaikkapa
retkipäiväkirjaan, josta on hyötyä seuraavien retkien suunnittelussa. Se on
myös mukava muisto retkestä.

Leiriytyminen on taito, joka jokaisen eräretkeilijän tulee hallita. Suunnistaminen ja
kartanluku ovat niinikään jokaisen eräretkeilijän perustaitoja, jotka opitaan vain
harjoittelun kautta. Suunnistusseurat kaikkialla Suomessa järjestävät iltarasteja,
joilla saa opastusta ja voi turvallisesti harjoitella suunnistusta. Kartta on suunnistajan
tärkein apuväline1: 50 000, mikä tarkoittaa sitä, että 1 cm kartalla vastaa 50 000 cm
(500 m) maastossa. Suomalaiset kartat ovat yleensä luotettavia ja tarkkoja,
mutta on muistettava, että karttakin vanhenee ja maastossa saattaa tapahtua muutoksia. Kompassilla varmistetaan ja tuetaan suunnistusta.

Eräretkelle lähtevän seurueen on aina syytä ilmoittaa retkiaikeistaan, reitistään ja aikataulustaan sekä kotijoukoille että lähtöpisteen keskukseen. Samoin autiotupien vieraskirjoihin on viisasta kirjata retkitunnelmien lisäksi seuraavan etapin reitti.
Nämä tiedot ovat tärkeitä, jotta pelastuspalvelutoimenpiteet voivat käynnistyä ja olla
tehokkaita jos jotain odottamatonta retkellä sattuu.

Leiriytyminen

Leiriytymisessä tärkeintä on suojella luontoa. Leirin paikka valitaan huolellisesti,
sillä onhan tarkoituksena levätä ja virkistyä ja luoda miellyttävät olosuhteet retken
jatkosuunnittelulle. Kokeneet ja harkitsevat retkeilijät katselevat jo hyvissä ajoin
ympärilleen ja valitsevat joka ilta olosuhteisiin nähden ihanteellisen leiripaikan.

Hyvän leiripaikan tunnusmerkit:

tarjoaa suojaa

vettä on lähistöltä

tulipuita on alueella (jos on lupa tulentekoon)

majoitteille löytyy hyviä paikkoja alue on kaunis ja viihtyisä

Leiripaikalle saavuttaessa huomioidaan seuraavat asiat:

majoitteiden paikat

ruoka- ja juomaveden ottopaikka (ylävirran suunta)

peseytymispaikka (alavirran suunta)

käymälöiden paikat (näkösuoja, sopiva maastokohta)

mahdollinen nuotiopaikka ja "keittiön" paikka

tulipuiden ottopaikat

varusteiden sijoittelu ja suojaaminen

luonnon- ja ympäristönsuojelu

Vanhan kansan muistiloru nuotiopuista:
"Kuusi paukkuu kokossasi, varo siis sa vaatteitasi.
Haapa palaa taulan lailla, liekki lämpöä on vailla.
Savu nousee katajasta, sitten rungot syttyy vasta.
Kostea on raita puuta, käytä ellet löydä muuta.
Koivusta saat hyvää tuhkaa, suopa loppumaan jos uhkaa.
Leppä kuluu nopeasti, käytä sitä varovasti.
Honka parhain kokkopuista, rakovalkeata muista."

Jos leiriin on mahdollista tehdä nuotio (eli metsäpalovaroitusta ei ole ja maanomistajalta
on saatu lupa) katsotaan ensin olisiko alueella tai lähistöllä vanhaa tulipaikkaa, jota
käytetään jos sellainen löytyy. Tulipaikka tulisi valita ja alustaa siten, että
pintakasvillisuus eli ns. kunttakerros keritään rullalle tai nostetaan levyinä
nuotiopaikan viereen. Näin siksi, että leiriä purettaessa tulipaikka jälleen peitetään
mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa. Turvepohjaisille alustoille nuotiota ei tule
tehdä, sillä niissä kipinät saattavat kyteä päiväkausiakin ja sytyttää sitten metsä-
tai maastopalon. Myöskään paljas kallio ei ole hyvä nuotiopaikka, koska kallio
rapautuu kuumuudessa. Jos kalliolle kuitenkin halutaan tai joudutaan tuli tekemään,
eristeenä voi käyttää hiekkaa tai soraa. Polttopuuna eräretkeilijä käyttää vain
kuollutta puuainesta, ns. maapuuta.

Nuotion rakentaminen aloitetaan asettamalla nuotiopohjalle sytykkeet. Parhaita sytykkeitä
ovat tervaspuusta vuollut kiehiset ja koivun tuohi. Muita hyviä sytykkeitä ovat kuusen
kuivat alaoksat sekä katajan rungosta saatava kuituaines käsien välissä ensin rikottuna.
Sytykkeiden päälle asetellaan sytyttämisen jälkeen ensin pieniä oksia ja sitten paksumpia
oksia. Kun nuotio palaa hyvin lisätään paksumpia oksia ja klapeja sekä isompia
puunkappaleita. Nuotiota sytytettäessä on syytä muistaa, että palaminen vaatii happea,
siksi nuotiota ei saa rakentaa liian tiiviiksi. Myös tuulen suunta on otettava huomioon.

Tulien tekeminen on eräretkeilyn suola. Suomalainen eräkulttuuri tuntee monia erilaisia
tulia, joiden käyttötarkoitus ja muoto vaihtelevat ainakin sen mukaan, onko ne tarkoitettu
keittämistä, lämmitystä tai valaistusta varten. Erilaisten tulien tekoa, mm. rakovalkean
rakentamista on kuvattu runsaasti eräkirjallisuudessa. Tänä päivänä tulien teko alkaa olla
harvinaisuus, mutta milloin siihen on mahdollisuus sitä mieliinpainuvimpia ovat
eräelämykset.

Sääolosuhteet vaikuttavat viime kädessä siihen, missä järjestyksessä leiri puretaan.
Nuotiossa pidetään yleensä tulta viimeiseen asti, jotta siinä voidaan polttaa palavat
jätteet ja kuivata varusteita. Majoitteet kootaan myös yleensä vasta hieman ennen lähtöä. Käymälät peitetään ja maastoutetaan hyvin. Paras ja varmin nuotion sammutustapa on vedellä
kastelu. Vettä tulee kaataa niin paljon, että maapohjakin kastuu. Jos nuotio on reunustettu
tulikivillä, pitää myös ne kastella hyvin.

Välineet

Kattava lista välineistä löytyy Suomen Ladun sivuilta.

Lähde: Suomen Latu Ry