Sataa, sataa. Syksy on saapunut oikein toden teolla, ja talvea on luvattu huomiseksi: tuulta, pakkasta, räntää, luntakin. Nousin vasta puoli kymmeneltä, raahauduin keittiöön: puuroa, leipää, ananasta, rahkaa, raejuustoa, soijamaitoa, tiikerikakkua, roibosteetä. Ja yhä väsyttää...

Takana nyt kaksi viikkoa ilman juoksua, pyöräilyä ja soutua, sen sijaan jonkin verran töitä, paljon unta ja ruokaa. Reidet alkavat olla aika vanukasta ja mieli ärtynyt. Vaikka polven diagnoosin saatuani lupasin itselleni, etten masennu, vaan koetan keskittyä juttuihin, jotka yleensä jäävät vähemmälle huomiolle, on silti ollut vaikeaa.

Punttitreeniä olen toki tehnyt, mutten ole sille vieläkään lämmennyt. Painoharjoittelu on ollut mulle aina vain tuki juoksun ja pyöräilyn oheen. Se nyt vain tuntuu tyhmältä nostella puntteja jossain huoneessa ilman päätä ja häntää. Voi kun pääsis vaikka halkoja hakkaamaan, että saisi sen kulutetun energian jotenkin käytettyä hyödyksi! Eikä punttitreeni saa mulla edes endorfiineja hyrräämään.

Ja siinähän se ongelma onkin! Taas kerran joudun toteamaan olevani pahasti liikuntariippuvainen. Ja jotenkin en pysty taistelemaan sitä vastaan, vaikka sen tiedostankin. Odotan vain koko ajan, milloin pääsen taas liikkumaan, sen sijaan, että keskittäisin energiani muualle. Kuulostaa aivan jonkun alkoholistin ajatuksilta: Tämän kuukauden kestän tipattomana, kunhan tammikuussa saan taas tissutella.

Mä koetan uskotella itselleni, että onhan toki muitakin asioita joista pidän: nautinhan luonnossa kulkemisesta, kielten opiskelusta, työstäni, mieheni tai perheeni seurasta. Tottahan tuo paikkansa pitääkin, mutta vain, jos ja kun pääsen lisäksi päivittäin liikkumaan, hikoilemaan, päästämään höyryt ulos. Jos tuo venttiili menee tukkoon, tulee musta erittäin epämiellyttävä henkilö.

Siinä on sarkaa parannukseen. Mä olen niin fyysinen persoona, että kuulostelen oloani kaiken aikaa. Ja olen tottunut siihen, että pahan olon, oli se sitten henkistä tai fyysistä, saa selätettyä lenkillä ja vain lenkillä. Jos en pääse liikkumaan, ei mulla tunnu olevan energiaa tehdä mitään muutakaan. Siihen on saatava muutos! Haluan itse päättää, mitä teen, enkä olla riippuvainen mistään. En vain tiedä miten saan muutoksen aikaan.

Huh, huh, kuulostipa masentavalta! Ei ollut tarkoitus säikähdyttää teitä, olen toki elossa ja hengitän. Mutta hyvä olo on tästä kaukana. Koetan ryhdistäytyä, syödä tiikerikakun loppuun ja kerrata hollanninläksyt, kurssi jatkuu tänä illalla! Huomisissa tulee tuttavapariskunta Suomesta käymään, mennään Bayern Münchenin matsiin stadionille ja siitä Hofbräuhausiin oluselle. Noh, annan muiden keskittyä oluisiin, eiköhän sieltä appelsiinimehuakin saa... Eli nyt on piristyttävä, etten ole ilonpilaaja - voikaa te muut hyvin!

Voi perskeles kun ärsyttää! En siitä vissiin hurjemmin täällä raportoinutkaan, kun nelisen viikkoa sitten kohelsin maastopyörälläni jollain hurjalla traililla oikein komeasti ja onnistuin telomaan polveni. Ei oikeastaan sen kummempaa, tärähdys ja pieni avohaava. Parantelin sitä sitten muutaman päivän ja lähdin taas pikkuhiljaa juoksentelemaan. Viime talvisen meniscus-leikkauksen jälkeen olen ollut ylivarovainen, joten pelästyin siitä täräyksestä aika lailla. Kaikki tuntui kuitenkin menevän hyvin, eikä polvi kenkuillut.

Viime viikonloppuna treenailin taas tyypillisesti aika paljon. Lauantaiaamuna juoksin pitkän lenkin (polkujuoksua kaikenmaailman loikkineen sun muineen) ja sprinttailinkin jonkin verran. Se oli kyllä tyhmää, sillä sprintit eivät kulkeneet yhtään. Mun ei koskaan pitäisi lähteä tekemään mitään, missä kroppa sanoo ei. Noh, sama pää kesät talvet. Illalla mieheni alkoi kolistella painoja kahdeksan maissa ja minätyttöpä aattelin, että kyykkäänpä tuossa vähän ja vetelen parit mavet ja noin. Sarjat tyssäs melko nopeesti, kun polvi tuntui niin oudolta. Suihkun jälkeen huomasin sen turvonneen ihan omenaksi. Ja lumpion päällä hölskyi kuin vesi ilmapallossa. Hmmmm. Huonoin fiiliksin painuin pehkuun. Yöllä heräsin särkyyn. Kiroilin itsekseni, varmuuuden vuoksi suomeksi, enkä sanonut miehelleni mitään. Hän kun aina soimaa minua ylitreenaamisesta.

Sunnuntaina oli luvassa anoppilavierailu, ja olin päättänyt lähteä aamulenkille pyörällä - oli polvi sitten millainen hyvänsä. Aamu oli mitä upein, aurinkoinen ja upea Fernsicht - Alpeille saakka! Niinpä suuntasin yhdeksän maissa lähistön ainoalle kukkulalla. Jyystin sitä ylös alas viitisin kertaa aamukävelyllä olleiden eläkeläisten kummastukseksi. Viimeisen kipuamisen päätteeksi natustelin kukkulalla leipää ja energiapatukan. Sitten painoin niin että hippulat vinkuivat Isarin rantaan, vielä yhdelle kukkullalle ja sitten kotiin.

Polvi vaikutti ihan hyvältä, mutta oli kyllä paisunut. Mitään kipuja mulla ei ollut, ja pääasia oli, että aamulenkin endorfiinien avulla kestin anopin jaarittelut suhtkoht harmonisesti, ja nieleskelin jopa palan omenatorttua, vaikka se tiukkaa tekikin. Illalla taiteilin anopin jumpppallon päällä, kun mieheni vaihtoi talvirenkaita ja myöhemmin vahtasi Bundesliigaa isänsä kanssa.

Maanantaiaamuna tein kovan soututreenin, mutta polven vuoksi oli kurja ja epävarma olo. Tästä järkiinnyin ja jätin juoksut sun muut pariksi päiväksi. Olo oli levoton, kuinkas muuten. Torstaina painelin ortopedin puheille. Hän määräsi mulle limapussin tulehtumisen vuoksi lepoa viikonlopun yli, maanantaina pussi varmaankin puhkaistaan ja neste imetään ulos. Hän varoitteli, että ellen anna polven parantua, voin saada siitä iänikuisen kroonisen riesan.

Tänään sitten hypin jo seinille, kolmen päivän tauko on mulle ikuisuus! Illalla tein pitkän rauhallisen kävelylenkin ja riehuin punttien kanssa kaksi tuntia. Olo parani hiukan, mutta tiukkaa tekee. Vaikea selittää, mutta mun kroppa on niin liikuntaan ja kunnon hikoomiseen tottunut, että mä voin fyysissesti ja henkisesti tosi huonosti, kun en pääse liikkumaan.

Vali vali. On maailmassa isompiakin ongelmia! Koetan kohdistaa energiani muualle! Ja ensi viikolla olen varmasti jo paremmassa kondiksessa!

Voikaa hyvin!

Heräsin upeaan aamuun. Aurinko kiusoitteli minua pimennysverhojen raosta. "Huvaa huomenta", kuiskasi mieheni ja veti minut jalasta puoliksi lattialle sängystä. Hän seisoi jo takki päällään ja salkku kädessään valmiina lähtemään töihin. "Naahdan ilala, pusu!" Jäin tokkuraisena vielä löhöilemään sänkyyn. Hohhoijaa, kellohan näyttää jo kahdeksaa! Koko viikon vaivannut väsymys ei tunnu nukkumalla lähtevän. Yöllä olin herännyt kurkkukipuun ja koettanut kurkkupastillia imeskellen saada uudellen unen päästä kiinni. En tajua, mistä moinen vetämättömyys ja puolikuntoisuus johtuvat. Noh, niinkuin muiden blogeissa olen paasannut, ei aina kannata peräänkuuluttaa kaikkea, vaan joskus asiat on vain hyväksyttävä niin kuin ne ovat.

Muutama jumppaliike punkan pohjalla ja eikun ylös, kollikissani jäi vielä petiin köllöttelemään. Aivan tajuton (Bunny sanoisi kai "himmeä") sää! Suunnitelemalleni pyörälenkille siis ylivertaiset edellytykset! Mutta ensin pitää leikkiä energistä kotirouvaa. Kisuni kauhistukseksi aloin samantien raastaa petivaatteita sängystä ja kohelsin pyykkikuorman kanssa alakerran pesutupaan. Omituinen naapurineukko veti oven nopeasti kiinni, kun ilmestyin rappukäytyävään. Hän tervehtii kyllä miestäni, muttei minua. Mullehan se sopii - itse en toki ole välirikkoon aivan syytön... Mieheni kun on sellainen lipevä seurustelu-upseeri, eiköhän hän peri eukon antiikkihuonekalut, kun tästä joskus aika jättää... Noh, se huonoista naapuruussuhteista.

Kun kyykistyin pesukoneen ääreen, oli oikein yllättynyt: jalkalihaksia EI särkenyt! Mitäs tää nyt on? Eikös ole tullu treenattua, häh? Mietitäänpäs: viikonloppu oli mun mittakaavallani rauhallinen, sillä emme olleet Alpeilla sompailemassa. Eli juoksin lauantaina normaalin pitkän lenkin (kylläkin mäkijuoksun kanssa, muttei silti mitään kummempaa) ja sunnuntaina pyöräilimme traileja (miksen sanoisi polkuja, kun kerran suomea puhun!), mutta ihan iisisti. Maanantaiaamuna juoksin leppoisan kahdeksan kilsaa ja illalla tein viissiin jotain punnerrussysteemejä tv:n ääressä.

Eilen olin luvannut itselleni olla treenaamatta, sillä kurkku oli tosi kipeä. Tein aamulla (lähinnä herätäkseni) kevyen jumppasarjan ja veyttelin. Illalla jokin naksahti päässäni ja aloin yhdeksän jälkeen riehua punttien kanssa. Mieheni oli mulle vihainen, sillä hän oli tullut kahdeksan maissa matkoilta kotiin ja olisi halunnut viettää romanttisen (!!) illan kanssani. Ja nainen vaan äheltää painojen kanssa! Tein hauiksia supersarjoilla sekä kevennettyjä leukoja niin paljon kuin meni. Noh, ei paljon menny! Mieheni luki sohvan nurkassa Umberto Ecoa ja huokaili taustalla. Joo, älytöntä. Varsinkin, kun voimia ei ollut laisinkaan.

Noh, lepyytin mieheni kermaisella kana-riisipannulla, hedelmäsalaatilla ja suklaakonvehdeilla - yhdentoista maissa! Itse söin kermarahkaa, pähkinöitä ja hedelmiä, sillä olin syönyt kunnon satsin ruisleipää ja tofu-salaattia ja vaikka mitä kahdeksan maissa.

Eli eli. Nyt tarvittaisiin siis kunnon murkinat näin aamuun, jotta jaksaisin kaiken maailman kurkkukivuista huolimatta painaltaa menemään pitkin maita ja mantuja. Kupillinen kaura-speltti-luumu-seesaminsiemen -puuroa, soijamaitoa, iso siivu spelttileipää, luomumargariinia, persikkajoguttia ja rahkaa, pähkinöitä, puolikas omppu ja banaani, raejuustoa, piimää ja vehnänalkioita, tilkka pellavansiemenöljyä, kurkkua ja puolikas kirsikkamuffini. Ja vihreää teetä. Noniin, eiköhän tuolla tovin jaksa.

Naureskelin aamutv:tä katselleessini USA:n presidenttisotkulle ja kannattajien juhlinnalle. En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että lähtisin itse jokin plakaatti kädessä kadulle hyppimään ja pomppimaan, kun joku turhimus kruunataa pressaksi. Noh, huvinsa kullakin. Moni ei ehkä tajua, mitä järkeä on ajaa tai juosta kilometri- ja tuntituolkulla pitkin metsiä ja hikoilla itsensä tyhjiin. Mutta väliäkö tuolla, pääasia että kukin nauttii siitä mitä tekee.

Muistelin myös viime viikonlopun trailikommelluksia. Edellisviikolla olin kaatunut aika pahasti maastopyörälläni, joten pieni pelko painoi mieltäni. Kun ajoimme sunnuntaina erästä hankalampaa polkua alas, pysähdyin ja huusin miehelleni: "Des foa i nit! Des is fui zu schtäil!" Kauniilla saksalla siis: "Das fahre ich nicht! Das is viel zu steil!" Eli siis suomeksi: "Tätä en kyllä aja! Tää on aivan liian jyrkkä!" Mieheni siihen: "Kumm, stöi di nit sou oo! Foast schee gmüötli, des get scho!" Also: "Komm, stell dich nicht so an! Fahr schön gemütlich, das geht schon!" Eli: "Äläs nyt mamoile! Aja varovasti, kyllä se siitä!" No niin, eikun perään siis.

Alku meni hyvin, mutta sitten: Enkös luiskahtanut vaahteranlehtien peittelemien terävien kivien ja juurakon päältä oikein komeasti oikealla kyljelleni ja löin tällä kertaa vasemman polveni veriseksi. Mieheni syytteli itseään koko loppupäivän siitä, ettei ollut kuunnellut minua, mutta itsehän mun pitää tietää, mitä voin ja osaan ajaa ja mitä en. Täytyy siis tänään varoa kinkkisempiä polkuja, ennemminkin taidan ajaa spiidiä. Kummatkin polvet ovat pikku onnettomuuksieni jäljiltä siinä jamassa, että kovempi rasitus tuntuu. Eli järki siis käteen ja eikun menoksi.

Otin matkalle mukaan vielä yhden muffinssi, patukan, rypälesokeria ja pari litraa vettä. Pipoa en tarvinnut, sillä lämpömittari kipusi yllättäviinlukemiin. Pitkät pyöräilyhousut, lämpimät sukat, sipulisysteemillä pari kerrosta kuteita yläkroppaan, kaulaan kevyt huivi, kypärä, pyöräilyhanskat. Pumppu, paikkausvälineet, aurinkolasit... Eipä kai muuta. Klik, klik, matkaan.

Reitti kulki yli hiljaisten peltojen, ryteikköisten metsätaipaleiden, pitkin Isarin rantaa ja pikku polkuja. Mutta myös yli autontäyteisten siltojen ja asfaltoitujen tienpätkien. Olin matkalla vasta yhdeksän jälkeen, joten metsän asukit, eläimet pysyttelivät näkymättömissä. Noh, ne normaalit ystäväni, kyhmyjoutsenet ja sinisorsat sekä muutaman nokikanan toki näin. Puukipijöitä samoin kuin närhiä näkee myös ilahduttavan paljon Saksan metsissä. Ainoat mielenkiintoiset "bongaukseni" olivat vihertikka ja harmaahaikara, muutaman hiirihaukan näin myös kaartelemassa pellon yllä. Mustavariksia ja tuulihaukkoja nyt on turha mainita, niitä kun näkee niin usein.

Annoin pyörän rullata aluksi rauhalliseen tahtiin ja nautin ilman viileydestä kasvoillani. Hiki puski läpi ekojen vaatekerrosten ja vauhti kiihtyi. Ajoin yli 25 keskivauhtia ja kiihyttelin välillä kolmeenkymppiin. Loppuun ajoin muutamaan kertaan pienelle nyppylälle ja laskettelin pitkin pöpelikköä alas. Olipas taas hauskaa! Yksin mulla on melkein hauskinta, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon. Itsekästä, eikö? Tosin maastopyöräily on hauksaa myös mieheni kanssa, juoksusta sen sijaan ei kaverin kanssa tule mitään.

Pysähdyin kukkulan ylle muffinssiani mutustelemaan. Olipas upean yksinäistä ja hiljaistakin - kun suljin autobaanan melun pois, joka kantautui jostain kauempaa. Aurinko armas, kippuravarvas, oletpas tänään lämmin ja ihanainen. Vaan ei auta, vaikka kuinka haluttaisi jäädä. On pakko lähteä sotkemaan kotiin päin, jotta ehdin tehdä vielä jotain järkevääkin tänään. Oppilaatkin odottavat iltapäivällä ja illalla! Kulaus pullosta, vielä viimeinen keskittyminen jyrkässä alamäessä. Täällä tosin kaatuminen ei paljoa haittaisi, korkeintaankin harmittaisi, sillä reitti on mutainen, ei kivinen. Ja niin paljon kuin reisistä lähtee viimeiset kuusi kilsaa kotiin.

Huippu fiilis, vaikka ääni onkin käheänä.

Viime viikolla oli aikaa vähän heikonlaisesti, ja päivät kuluivat kuin siivillä. Perjantaina olin tosi tyytymätön itseeni, sillä olin ollut aamusta niin vetämättömissä, etten jaksanut lähteä lenkille. Tai paremminkin taoin päähäni, että et lähde, vaikka mieli tekisikin, kroppasi kaipaa paussia.

Aamiaisen jälkeen oli olo siis kuin tankkerilla, kun en ole moiseen liikunnattomaan aamuun tottunut. Puolilta päivin en enää kestänyt tekemättömyyttä, joten ryhdyin puhdistamaan jäkaappia, pesemään kyökin kaakeleita, imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä. Parin tunnin huitomisen jälkeen olo ei ollut juurikaan parantunut, mutta ainakin olin saanut jotain järkevääkin tehdyksi.

Myöhemmin iltapäivästä lähdin töihin ja jätin suosiolla työpaikan kesäbileet väliin, vaikka ilta olikin upea. Tai paremminkin juuri sen vuoksi! Mitä järkeä jäädä kaljaa kittaavien ulkomaalaisten kanssa jauhamaan turhuuksia kauniiksi illaksi, kun voi lähteä pyöräilemäänkin? Ja uimaan!

Olin kotona seitsemän aikaan - mieheni tuli samoihin aikoihin - ja eikun maastopyörän selkään ja luontoon siitä! Järvellä oli rauhaisaa (onneksi iltaisin ihmismassat katoavat). Uin rauhalliseen tahtiin järven toiselle puolelle ja takaisin. Tulihan tästäkin päivästa ihan kiva!

Lauantaiaamuna en kuullut risaustakaan, kun miehen hiippaili aamuvuoroon kuuden maissa, vaan vetelin hirsiä puoli kahdeksaan saakka. Olin päättänyt vetää mäkitreenin maasturillani, joten en siis lähtenyt juoksulenkille, vaan käppäilin marketille muutaman kilometrin päähän ostoksille. Sitten söin kevyen mutta ravitsevan aamiaisen (spelttipuuroa, pellvansiemeniä, piimää vehnänalkioiden kera, raejuustoa , banaania, aprikooseja, soijamaitoa, pellavaöljyä... semmonen kiva vuori!)

Sulattelin tunnin ja lähdin kymmenen maissa sotkemaan kohti ainoaa kukkulaa, joka tässä lähistöllä kohoaa. Poljin kukkulle nelisen kertaa tiukkaa vääntöä, mutten kuitenkaan hapoille. Noh, mun haponsietokykyni on hyvä, joten ei siitä niin haittaa olisi, mutten halunnut peesata liikaa. Alastulot painoin pitkin jyrkkää pöpelikköä, huippua tekniikkatreeniä kuraisen liukkaassa mäessä! Ja sieltä sitten taas järvelle, mutta suunnittelemastani sprinttailusta ei tullut vedessä mitään, olin tykittänyt koipeni liian tyhjiksi pyöräillessäni. Noh, väliin tekee hyvää huomata, ettei jaksakaan kaikkea mitä kuvittelee.

Kotona pikavenyttely ja suihku ja eikun metrolla kaupunkiin. Miehelläni oli VIP-liput Saksan käsipallo liigan avausotteluun. Joten eikun ensin syömään buffettipöytään (huippuhyvää kuhaa, couscousia, vihannesrisottoa ja mangoldisalaattia) ja sitten peliin. Oli mielenkiinoista nähdä käsipalloa noin läheltä - upea fyysinen peli. Hurjia jellonia ne tyypit!

Illalla tein voimatreenin yläkropalle. Yritän muka kasvattaa avuttomia hauiksiani (hah!) - noh, suoraan sanoen haen lähinnä voimaa, jotta jaksan kantaa pyörää paremmin vaikeilla traileilla. Alaselkää treenasin myös extrasarjan, samoin jalkojen nostoja tangosta roikkuen. Tunnin kuluttua olin aivan dead. Ruokaa, hartioiden hierontaa, petiin!

Nojoo, olin päättänyt lähteä juoksulenkille, joten tietysti lähdin, kun kello näytti seitsemää. Juoksu oli alkuun niiiiin tahmeaa, että jollen tuntisti kroppaani hyvin, olisin jättänyt pelin sikseen. Kolmen kilsan päästä aloin päästä rytmiin. Mutta vaikka kuinka olin luvannut juosta tasatahtisen lenkin, niin eihän siitä mitään tullut. Hypyt ja loikat tulivat taas kuvioihin kahdeksan kilsan kohdalla. Muutaman venyttelytuokion verran huilasin sillalla, kun ihailin lähinnä kosken kuohuja ja kaunista heräävää luontoa.

Kympin jälkeen alkoivat hiilarivarastoni olla niin tyhjät, ettei hedelmäsokerikaan enää auttanut. Juoksin takaperin ja ristiin ja poukkoilin sinne tänne saadakseni henkiset voimanrippeeni koottua, kun fyysiset näyttivät ehtyvän. Jotenkuten raahauduin kämpille, jossa huomasin kuluttaneeni puolitoista tuntia metikössä. Noh, jotenkin vain nautin tuosta touhusta.

Iltapäivästä mieheni lähti pyöräilemään ja minä taas järvelle. Hän liittyi myöhemmin seuraani, hyppäsi nopeasti jorpakkoon lähteäkseen samantien futismatsiin. Itse uiskentelin leppoisasti jonkin aikaa, mutta kokosin kamppeeni melko lailla saman tien hetken lämmiteltyäni. Auringossa lekottelu ei tosiaan ole mun juttuni.

Illalla lueskelin uusinta Juoksija-lehteä, jossa puhuttiin palautumisen tärkeydestä ja tuntemuksista hiilarivarastojen ollessa jatkuvassa vajaustilassa. Tunnistin oloni tuosta kirjoituksesta ja lupasin koettaa saada pidettyä yhden kunnon lepopäivän viikossa. Saapa nähdä onnistunko!

Toinen suunnitelma on ottaa jälleen kunnon lihaskunto jaloille ohjelmaan. Toki mäkitreenit ja loikat jossain määrin kehittävät voimaa, muttei niitä toki voi kyykkyyn tai muihin kunnon voimaliikkeisiin verrata. Mun olisi hyvä saada lisää stabiliteettia näihin rimppakinttuihin, jotta saan vältyttyä ylirasitukselta ja loukkaantumisilta.

Mukavaa viikonalkua kaikille!

Tunsin piston omassatunnossani, mutta samalla myös lämpöä sydämessäni, kun Bunny kirjoitti kaipailleensa mun raapustuksiani. Täytyy myöntää, että bloggailuni on ollut melko jäätymispisteessä viime aikoina, mutta teillä ihanilla kanssabloggajillani ei toki ole siihen mitään osuutta. Syy on lähinnä siinä, että vihaan päätteen ääressä istumista, ja kun en ole siihen (onneksi) työni kautta pakotettu, suuntaan mieluusti energiani muualle.

Mun niinsanotut treenini kun on tällaista oman hyvän olon hakua, eikä mulla ole mitään sen suureellisimpia laihdutus- tai kiristely- puhumattakaan kisakuntotavoitteita, niin pääpaino mun kirjoituksissani on tosiaankin lähinnä luotonkuvauksissa sun muissa tajunnanvirtajorinoissa. Lisäksi en näe blogiani motivaattorina, sillä mutta motivaatiota löytyy liiankin kanssa!

Suomen loman jälkeen olin jotenkin vetämättömissä, ja tuumailin moneen otteeseen, pitäisiköhän pitää pidempi tauko urheilussa, kun kroppa tuntui niin väsyneeltä. Noh, enhän mä olisi mari, jos niin fiksu olisin, että kunnolla itseäni lepuuttaisin. Mutta myöntää täytyy, että superkovat tunteja kestävät intervallitreenit ja voimakestävyystreenit ovat tällä hetkellä pannassa, enkä myöskään juokse tosissani sprinttejä. Lisäksi koetan päästä eroon siitä hämmentävästä kompleksista, josta aika ajoin kärsin, että joka treenin pitää tappaa.

Siispä lähdinkin eilen mieheni kanssa iltapäivällä paikallselle trimm-dich-pfadille (eli purtsi joka on reunustettu leuanvetotangoilla, pukkihyppelysysteemeillä sun muilla saksalaistyyppisillä telinevoimistelu-kidutusvälineillä). TDP-treeni on meidän perinteistä sunnuntain yhdessäoloa - puistossa tuhrautuu usein useampi tunti. Tärkeämpää kuin treenin tehokkuus on, noh, juuri yhdessäolo, ulkoilu ja liikunta luonnossa. Täytyy silti myöntää että eilsen leukojenvetoähellyksen ja puolapuilla riippumisen tunnen kropassani vielä tänäänkin. Joskus on huippua tehdä vain jotain hauskaa ilman kovaa suorittamista - joka yleensä kuuluu treeniini - ja huomata, miten keho siihen reagoi ja siitä hyötyy. Tasapainoilin myös pitkästä aikaa puomilla, ja oli hauska huomata, että sielläkin vielä pysyi - vaikkakin huterosti!

Tänä aamuna lähdin taas joutsenperhettäni tsuumailemaan - ja siellähän ne yhä uiskentelivat ankkalammikossa, muutaman aamupirtsakan eläkeläismummun kanssa sulassa sovussa! Yksi poikasista on todellinen ruma ankanpoikanen - toiset kolme loistavat jo valkeina ja se on yhä likaisen harmaa. Toivotattavasti siitä ei tule koulukiusattu!

Illalla kun tulin töistä nälkäisenä ja riutuneena kotiin, ahdoin itseni niin täyteen kotijuustoa, vihanneksia ja näkkileipää, etten päässyt liikahtamaankaan. Noh, nyt olen tässä tunnnin verran istuskellut ja ajattelin heilutella vielä vähän puntteja illan ratoksi. Mies kun on matkoilla, niin on hyvä sauma tehdä itsekkäästi just mitä tykkää!

Terkut Bunnylle, deutsches Essen pitää miehen (ja naisen) tiellä! Weiter so!

Kotimaassa on aina kiva käydä, ja kropallekin se tekee hyvää, vaihtelu virkistää. Ainoa, mitä tosissaan kaipaan, ovat painot ja maastopyörä. Joten kuten tuossa Bunnylle kirjoittelinkin, täytyy tarttua mökillä lapionvarteen ja käydä soutelemassa, että saa tehtyä yläkropallakin vähän töitä.

Eilen painalsin maastojuoksulenkin tutuissa lapsuuden maisemissa. Mukava tunne tossun alla tuommoinen suomalainen pururata! Kiihdyttelin kaiken maailman kinttupolkuja ylös seitsemän maissa aamulla tunnin verran. Jossain vaiheessa alkoi meno hyytyä, kun olin ilman aamiaista matkalla. Kurvsin siis kotiin hedelmäsokerin turvin - venyttelemään ja puuroa lusikoimaan. Illalla tylsien häiden jälkeen (oltiin kotona jo kymmeneltä) tein mieheni kanssa vielä punnerruksia ja vatsoja ja selkää - lomakorsetin huoltoa Sacher-kakun jälkeen!

Tänään polvet sanoivat että ei juoksua, kiitos, taisin vähän spurttailla eilen turhan hurjasti. Tai ehkä se oli se eilinen kokkareilla seisoskelu, mikä kivisti koivissa. Tein siis hurjan poikkeuksen ja nukuin myöhään (eli yhdeksään) ja söin aamiaisen melkein heti herättyäni. Olo oli kuin zombiella. Yhdentoista aikaan istuin kuntopyörän selkään ja samalla kun seurasin naisten maantiepöräilyä olympialaisista painalsin 20 kilsaa itsekin Kettlerilläni. Koetin nostaa pulssiani niin korkealla kuin vain kykenin, eli väänsin vastuksen kympille ja sotkin 32 km/h - kovempaa en tällä hepolla päässyt, ja jalat hapottivat, mutta pulssini ei noussut 160 korkeammalle. Kun nyt istun tässä tietsikan edessä ja kirjottelen on pulssini 55. Mahtaakohan näin kestävyyskuntoilijana tuo olla normaalia, että pulssi on noin alhainen? Mitäs sanotte te muut?

Noh, 20 kilsan matkaan meni 50 minsaa ja sen jälkeen jumppasin (kuten CHI!) kuminauhan kanssa, tein tiukkoja linkkareita ja pitoja. Sitten isi huutelikin kalaa ja grillattuja vihanneksia syömään. Jälkkäriksi laitoin meille mansikoita ja jätksiä. Illalla kävin äidn kanssa tunnin sauvakävelyllä, jota nyt ei paljon urheiluksi voi kutsua. Mutta kroppa lämpeni hyvin ja venyttelin kunnolla illan päätteeksi. Ja söin suomalaisittain: pinaattikeittoa, karjalanpiirakoita, munia, kanttarellikastiketta, uusia perunoita, ruisleipää, leipäjuustoa, vihanneksia. Jälkkäriksi vadelmia ja rahkaa, raejuustoa ja viiliä. Teille muille - paitsi Bunnylle - varmaan arkisafkaa - mulle juhlaa! Huomenna mökille!

Suomen loman jälkeen olen ollut duunin suhteen aika kovilla. Paljon matkustelua eri firmojen välillä, uusia oppilaita, joskus kränää koulun kanssa. Onnistuin myöskin unohtamaan uuden takkini junaan! Metsästin sitä koko illan, juoksin ja soittelin rautatieasemat sun muut läpi - tuloksetta! Miksen voi olla niin järjestelmällinen kuin saksalaisen jämpti mieheni! Noh, saksalaiseksi kai synnytään...

Uutta takkia en ole saanut hankituksi, mutta onneksi on kesä. Viikon puolivälistä pitäsi tulla oikein helteet, joten teen jo kuivaharjoituksia kunnon uimatreenejä varten. Lähistöllä on mukavan tuulinen lätäkkö, jossa saa kauhoa olan takaa, jottei vajoa ahdin valtakuntaan alata aikayksikön. Tarttee varmaan varustautua ekat kerrat kellukkeilla! Tunnen itseni aivan maakravuksi näin talven jälkeen, sillä en koskaan ui hallissa (paitsi satunnaisesti hotellinuima-altaassa), ja ote pääsee ruostumaan aina aika lailla kesän ollessa tauolla.

Tämä viikonloppu meni mukavasti myös liikunnan suhteen. Perjantaina ja lauantaiaamuna olin täysin ameeba, ja voin huonosti, mutta näinhän se aina on, että kun kerran antaa kropan kunnolla levätä, on sen jälkeen hurrrjan hauska päästellä oikein kunnolla.

Pyöräilin iltapäivästä mieheni kanssa läheiselle treeninyppylällemme (oikeastaan se on helpohko laskettelurinne) ja ajoimme kilpaa kukkulalle sen eri puolilta yli kivien ja kantojen neljä kertaa. Olin joka kerta huipulla ennen häntä! Tietysti hänellä on enemmän voimaa, mies kun on, mutta olen kevyempi, ja mäkiajossa joka gramma painaa kuin lyijy. Ja toisaalta, mähän treenaan kestävyyttä hullun lailla, mun mies istuu töissä päivittäin puolet pidempään kuin minä, ja tekee iltaisin mieluummin penkkipunnerrusta kuin lähtee lenkille, joten kummakos tuo. Toisaalta luulen, että hän antoi minun voittaa, vaikkei sitä myönnäkään!

Kukkulalta painoimme Isar-joen rantaan, josta kurvasimme juuri kuvailemalleni uimajärvelle. Ajoimme intervalleja, joten olin aika selvää lihaa, kun kahden tunnin ja 40 kilometrin jälkeen olimme kotona. Koko matkan keskinopeus oli vain 20 km/h, tietysti niiden mäkien vuoksi! Intervallit ajoin 25 - 30 km/h. Kotona tein vähän tempausta (nyt ako kyllä nauraisi, mutta yritin edes!!) ja tempausvalaa - ja vartin supersarjan vatsaa. Mieheni söi nutellaleipiä ja pudisteli päätään. Noniin, treenini kesti taas venyttelyineen melkein neljä tuntia, mutta eipä tuo mitään uutta ole. Treenin jälkeen kokkasin meille ison annoksen riisi-vihannes-tofu -sössöä (+ miehelleni extrana kaksi kanavarrasta), proteiini drinksut ja nektariinrahkat päälle. Hohhoijaa.

Sunnuntaiaamulla nousin seitsemän maissa ja lähdin sateen kastelemaan metsään juoksemaan. Juosku kulki ihan hyyvin, mutta juoksi kylläkin rauhallisesti, tasaisen reitin ja ilman sprinttejä. Loppumatkasta sade kasteli nekin osat minusta, jotka vielä olivat hieltä säästyneet. Mutta mikäs sen mukavamapaa, kuin lempeän ihana kesäsade! Kotona olin noin 45 minsan ja kahdeksan kilsan päästä. Söin puolikkaan banaanin ja otin kulauksen piimää ja tein vielä 40 minsan voimatreenin: nopeat hauikset (2 eri liikettä), leuanvedot (max), muutama staattinen pito (selkä/vatsa), venyttelyt.

Päivän olimme jossain sukuloimassa, ja illalla tein tiukan pilatessarjan, jotenkin vain teki mieli! Tunnin hikoilin, sitten sai riittää.

Tänä aamuna nousin kuuden jälkeen soutelemaan. Tein 5 viiden minuutin pyrähdystä, välilllä askelkyykkyä, loikkia, jalannostoa 1 minuutti. Loppuun 3 minuutin sprinttiä maksimivastuksella (nopeus 31 - 34) sekä viilentelyt rennosti. Päälle vähän tempausvalaa (kevyt), venyttelyt, töihin. Ihan hyvä fiilis. Amarant-puuro mukaan metroon ja menoksi!

Enpä ole paljoa antanut itsestäni kuulua viime kuukauden aikana. Noh, kehon matkalla maailman ympäri olen sentään pitänyt lukua juoksu- ja pyöräilylenkeistäni.

Suomen suvi yllätti meidät helteeseen tottuneet keski-eurooppalaiset viileydellään, mutta se toki sopi mulle. Mökillä nautin luonnon rauhasta, lämmittelin savusaunaa, uin kirpakassa järvessä, soutelin pitkin järvenselkää, kiikaroin vesilintuja (kuinkas muuten).
Jä näin pikku-uikun ja kanadanhanhia! Vau, ornitologin päivä pelastettu!

Teimme yhden korpivaelluksen, jonka aikana sain tuta jälleen, miltä tuntuu juosta hyttyspilviä pakoon pitkospuita pitkin. Suuri eläinten ystävä kun olen, koetin vai hätistellä inisijöitä loitommalle, enkä läiskinyt niitä kuoliaaksi. Joo, tiedetään tiedetään, joskus mun eläinrakkauteni menee vähän överiksi!

Grillailimme joka ilta pitkälle yöhön ja aamuisin lenkkeilin ja uin. Yhden mökki-work-outin tein myös, juoksin mäkiä ylös alas, tein punnerruksia jalat halkopinon päällä ja vaikka mitä. Mieheni katseli touhuani riippumatosta ja pudisteli päätään. Viivin ja Wagnerin sanoin:
Kuva 1. (Viivu tekee vatsalihaksia) 16, 17, 18...
Kuva 2. (Wagner tulee huoneeseen) Miksi aina jumppaat?
Kuva 3. Viivi: Tulee mahtava olo! Kokeilisit joskus!
Kuva 4. Wagner: Minulla on muutenkin aina mahtava olo!

Häät menivät siinä sivussa, kirkko oli kuollettavan tylsä, safkat ok, morsian kaunis ja näin, mutta olin tyytyväinen, kun pääsin petiin klo 24. Tilasimme huoneeseen vielä sapuskaa ja nukahdimme tuota pikaa. Surkea bilettäjä olen totta tosiaan!

Joopa joo, täällä Saksassa jälleen, ja normaalit rutiinit. Töitä on paljon, joten treenit ovat olleet tylsän lyhyitä. Minä kun rakastan ylipitkiä kahden kolmen tunnin jyystöjä. jonka jälkeen ei enää tiedä omaa nimeään. Tällä viikolla olen juossut kaksi kymppiä ja pyöräillyt yhden tiukan 25:n, tänään oli tarkoitus soudella ergomeetterillä nyt aamusta, mutta taidan jättää sen väliin. Töistä mun pitäsi olla kotona seitsemän jälkeen, joten jos ei ukkosta, lähden pyöräilemään ja uimaan - täällä kun on aivan tajuttomat helteet.

Lihaskuntoa mun tulisi huoltaa paremmin, kesällä kun tykkäisin vain painaa pitkin metsiä. Pilatesta ja perusjumppaa punnerruksineen sun muineen toki teen, mutta rautaan ei tee mieli tarttua. Noh, luotan kehooni, että se sanoo, mitä se milloinkin tarvitsee. Joten jatkan triathlon-tyyppistä treeniäni, se maistuu näin kesäisin.

Terveiset kaikille, kuulumisiin!

Pakko kirjoittaa tää heti pois alta, ettei unohdu, oli niin kiva treeni! Alkuun ei kyllä yhtään innostanut, sillä veri olisi taas vetänyt ulos, juoksemaan tai pyöräilemään. Mutta järki sanoi, että yläkroppaa ja korsettiakin pitää hoitaa. Joten niskasta kiinni, futista töllöstä ja rautaa tankoon (kuulostaapa hurjalta, totuus on toista...)

Tässä treenini:

8 minsaa soutua lämmittelyksi

3 x 8 hauiskääntö käsipainolla (8 kg)
2 x 5 hauiskääntö painoa kääntäen (olipa selkeä selvitys!) (7 kg)
3 x 8 kulmasoutu käsipainolla (20 kg)
3 x 6 hauiskääntö kippuratangolla (8 kg + tanko) - alkoi forkut hyytyä tappavan tasaisesti
Espanja 1-0!
guten morgen -liike 3 x 10 (ei hajuakaan, ehkä noin 20 kg ja tanko)
sarjojen välillä varpaille nousut varpaat aina erisuuntiin osoittaen. Hih! Vanha balleriinaliike...
Ruotsin tasoitus 1-1!
3 x 8 kyljet käsipainolla (20 kg)
mave 3 x 12 cliffhanger -otteella vaihdellen (älä nyt naura, ako!! n. 40 kg...)
3 x 5 molempiin suuntiin polvien vedot rintaan leuanvetotengosta roikkuen lisäpainot nilkoissa (meinasin kuolla!!)
Espanja 2-1, tyvärr, svenssons!
loppuun muutama ähellysleuanveto, mutta niistä nyt ei paljon kannata puhua...

Sarjojen välillä kyykkykävelyä ympäri kämppää, kyykkyjä kevyellä tangolla, vartalonkiertoa kepin kera sun muuta pelleilyä.

Loppuun vähän hyppelyä ja venyttelyt.

Hyvä fiilis, vaikka jalat kyllä olisivat kaivanneet kunnon röykytystä. Noh, onhan päivä vielä huomennakin...

Pisteenä i:n päälle kylmä suihku, tofu-pinaatti -munakas, persikkarahkaa, raejuustoa, appelsiinimehua, salaattia, pahkinöitä - ja nukkumaan!!

Tältä viikolta ei pahemmin kommentoitavaa, sillä olo on ollut jotenkin vetämätön. Joten merkkailen vain itselleni viikon muistiin.

Maanantai: kevyt 5 km juoksua, vatsaa, punnerruksia, venyttelyä, ei siis mitään sen kummempaa.

Tiistai: paussi, vain venyttelyä ja pilatesta tunnin verran illalla (huono olo, jostain käsittämättömästä syystä)

Keskiviikko: Huippu juoksu kuuden jälkeen aamulla, vaikka herätessäni olo olikin kuin ruumilla: Juoksin uutta reittiä kympin verran, loppuun sprinttejä, venyttelyä sekä lenkin jälkeen että illalla.

Torstai: Kevyt aamiainen, jonka jälkeen kävelylle. Lähdin kuitenkin juoksemaan, en koskaan saa pysyttyä kävelyssä (heikko luonne?)! Juoksin saman kympin kuin eilen, upeata reittiä joen rantaa myöten metsän siimeksessä. Kummastutti, kun ihmiset tervehtivät "guten Morgen", vaikka kello oli jo puoli kymmenen! Ei tää nyt ollut enää mikään aamujuoksu tähän aikaan - ainakaan mulle! Muutama sprintti ja vauhtileikittelyä, vaikka olinkin luvannut itselleni ottaa iisisti. Kotona tein jopa vielä vähän voimaa, kun virtaa tuntui riittävän: 4 x 4 hitaita leukoja, jalkojen vetoa rintaa tangosta roikkuen, erilaisia punnerruksia muutama sarja. Illalla venyttelyä.

Perjantai: 40 minsan kevyehkö soutu puolikkaan aamiaisen jälkeen, päälle perussetti vatsaa, selkää, punnerruksia ja dippejä (palauttavaa) noin vartin verran. Ja loput aamupuurosta. Illalla reipas kävelylenkki ja venyttelyä.

Siinäpä se, tänään lauantaina on ollut vähän veto veks. Saapa nähdä saanko pysyttyä aloillani, vai lähdenkö taas jonnekin säntäilemään...