Olen näemmä taas laiskistunu bloggauksen suhteen. Mutta en liikunnan, toki! Täällä Etelä-Saksassa nautittiin viime viikolla jo lähes viidentoista asteen "helteistä", ja korkkasin kunnon pyöräilykauden alkaneeksi. Eka kolmikymppinen lyhyissä pöksyissä! Siis matka, ei ikä...

Olen pyöräillyt jonkin verran talven koko läpi, mutta koska täälläkin päin maailmaa oli poikkeuksellisen lumekas talvi, ei metikössä pörräämisestä meinannut tulla oikein mitään. Ja nyt sitten saadaan ootella pitkälle kesään ennenkuin Alppien rinteet ovat sulaneet maastopyöräilykuntoon.

Mutta mitäs tässä narisemaan, mähän olen talvi-ihminen ja nautin kylmästä ja lumesta täysin palkein. Ja taas viikonloppuna pakkasukko kolkutteli ovea ja pyrytti maat ja mannut valkeaksi. Toisaalta ihan mukavaa päivittäistä vaihtelua. Vaikka tällainen kestävyysjyystäjä on ehkä omimmillaan kesällä, kun esteetöntä taivalta ja maastoa riittää silmänkantamattomiin, en silti ole nietosten uuvuttamana jäänyt sisätiloihin nysväämään ja ryhtynyt ahkerammaksi raudanvääntäjäksi.

...muutamaa pikku poikkeusta lukuunottamatta. Ja niitä ovat suosikkiliikkeeni leuanvedot (siis marin hämäysleuanvedot - niillä mä hämään lähinnä itseäni. Seison tuolilla ja olen muka vetävänäni oikeita leukoja... tulee ainakin hyvä mieli!), mave (vaikka koivet ovatkin siihen yläkroppaan nähden turhan kovassa kunnossa - kädet eivät jaksa pitää eikä vetää, takareidet jaksais vaikka iltaan asti), penkki (punnerrukset ovat kyllä kivempia, pääsee koko kroppa paremmin töihin) ja dipit. Näitä voimailuja hutkin ja sutkin kotona ennen ja jälkeen ulkoiluiden. Mukavasti voimaa tulee myös soudusta sprinttaillen ja kovista hiihtovedoista.

Näin olen hoitanu itseäni läpi pimeimpien kuukausien. Liikkunut paljon ulkona, syönyt riittävästi, nukkunutkin välillä. Ja voin todeta: Olen hyvässä kunnossa (oman mittapuuni mukaan) ja odotan innolla, että pääseen kunnolla pyörätreenin makuun. Jos tänä keväänä kertaa onnistuisin jättämään koheltamisen muille, jotta säästyisin haavereilta. Kahteen otteeseen ollaan jo jouduttu siirtämään meidän Alpin Cross, ja nyt se on taas suunnitelmissa syyskuulle. Omin avuin lähdetään liikkeelle ja reitti löydään lukkoon kesällä sitten, kun pystytään arvioimaan, miten rankka retki on mielekäs ja selätettävissä - riippuen täysin siitä missä kunnossa ollaan ja mikä kiinnostaa. Päämääränä meillä on, että kivaa pitää olla, mutta myös omat rajat pitää päästä kokemaan. Siis kipua, väsymystä, nälkää ja janoa on luvassa. Näitä ei hyvinvointivaltiossa elävä ihminen usein äärimmäisyydessään koe, joten kokemuksena reissu tulee olemaan jollei miellyttävä, ainakin muistamisen arvoinen ja kokemuksellinen.

Reissu tulee kestämään noin seitsemän päivää, ja päivittäin noin 1500 metrin korkeusero olisi taitettavissa. Ei siis mitään tappoa, ensikertalaisia kun olllan, mutta tarpeeksi tekemistä siinäkin. Valmisteluina olisi tarkoitus polkea treeninomaisesti vähintään 100 kilsaa viikossa, mieluiten pitkä (<50 km) mäkinen maastopyörälenkki kerran viikkoon. Päälle tulevat päivittäiset juoksulenkit, joten täytyy katsoa ettei mene överiksi. Liika treeni tekee vain hallaa, ja täyttä lepoakin täytyy saada survottua johonkin väliin tarpeeksi. Voimaa en aion treenata erikseen, vaan koetan saada reisiin tarpeeksi rautaa mäkitreenillä. Kotona jumppaan keskivartaloa tuttuun tapaan, mutta lisään lihashuoltoa jonkin verran ja kiinnitän enemmän huomiota syviin lihaksiin.

Näillä mennään kesään asti ja siitäkin eteenpäin, kunnes totuuden hetki on viimein käsillä. Pääpaino siis täysin Alppien ylityksessä. Mitään turhia hauiskääntöjä sun muita kikkailuja en aio harrastaa. Sixpackista ja beach bodysta viis, kunhan jaksan ja voin hyvin.

Näillä puhein painun tästä pihalle - iltalenkki kutsuu. Voikaa hyvin, kaunista kevättalvea Suomeen!

...siis blogikirjoittelusta! Vietin pitkästä aikaa Suomessa joulun ja uuden vuoden. Ja täytyy sanoa, että tällä kertaa oli oikea päätös! Sillä miten upealla talvisäällä meitä suomalaisia hemmoteltiinkaan! Täällä Etelä-Euroopassa olen tottunut tylsään parin asteen pakkassäähän, harmaaseen loskaan ja jokaista lumihiutaletta säikähtäviin saksalaisiin. Viime viikolla oli marketit hamstrattu puolityhjiksi järjettömien blizzardien pelossa. Haukotus. Tulihan sitä luntakin sitten järkyttävät - 10 senttiä!

Noh, se sakuista, Suomessa oli niin upeaa, etten "kotiin" olisi viitsinyt takaisin lähteäkään. Ihailin haloja ja revontulen tapaisia etelässäkin - se on harvinaista herkkua. Kummastelin kuitenkin, kun paikalliset kaverini valittivat, että muka oli liian kylmä! Siis vajaan parinkymmenen asteen pakkanen on liian kylmä ulkoiluun? Sori, vaan mutta en voi ymmärtää.

Samapa tuo, mä nautin täysin sydämin. Vajaalle kahdelle viikolle kertyi runsaasti hiihtoa ja hölkkäilyä hangessa, tarpomista ja luonnon ihastelua. Muutamana aamuna juoksin -25 asteen pakkasessa normaalin aamukympin, enkä huomannut sen olevan mulle turhan viileää. Toki nenäkarvat takertuivat paakuiksi, eikä meno mitään huikean nopeaa ollut, mutta sehän ei tarkoitus ollutkaan. Vaan kokea ihana raikkaan kuiva talven puraisu iholla, kuulla hangen narskunta kengän alla, äärettömän kaunis sininen pimeys, siis silkka nautinto - ja sitä riitti!

Noh, nyt taas takaisin täällä etelässä. Onneksi tännekin on hiukkasen valkoinen maa saatu, vaikken murtsikoimaan pääsekään. Nauttikaa suomalaiset kauniista talvisäistä niin pitkään kuin lämpenemä maapallo niitä teille vielä suo! Terveiset kaikille!

Müncheniin tuli ensi lumi lauantaina, ja olin aivan innoissani. Noh, eipä tuota hurjemmin sadellut, mutta ainakin saatiin muutama lumihiutale maiseman koristeeksi. Ekan kerran pääsin lumeen juoksemaan - voi miten ihanaa! Ja ilma tuoksuu talvelle, tosiaan ensi kertaa kesän jälkeen. Nyt on harmi kyllä taas ruskean harmaata, mutta lämpötila sentään pakkasen puolella.

Joulua en ole oikeastaan tänä vuonna ajatellut vielä ollenkaan. Lahjojen ostaminen on mulla ollut aina minimissä, ja aion pysyäkin siinä. Lisäksi koetan ajatella ekologisesti pakkausmateriaalien suhteen: olen paketoinut vähät antamiseni - sanomalehtipaperiin! Sen olen koristellut vanhoista joulukorteista leikkaamillani tontuilla ja muilla. Mun mielestä idea oli jännä, saapa nähdä mitä lahjojen saavat meinaavat!

Olen myös boikotoinut jouluvalaistusta - poltan vain kynttilöitä. Saksassa näkyy valitettavan runsaasti lähes jenkkilän tyylin koristeltuja taloja, joiden pihat ovat pollollaan vilkkuvia valoketjuja pukkien porojen minkälie muotoisina ja joka sateenkaaren väreissä. Voi roskakitsch sentään! Karmeimpia ovat parvekkeilta roikkuvat muovipukit ja vihreänpunaisensiniset valokaapelit. Hohhoijaa.

Noh, suvaitsevaisuutta, mari! Mutta vaikeaa se on, ihmisen typeryys ja mauttomuus on välistä niin pökerryttävää.

Tässä liikuntojani:

ma 7.12 kevyt pyöräily n. 30 km ja venyttelyt, iltakävely 5 km

ti 8.12 aamuhölkkä 4 km, illalla punttitreeni (väsyneenä, ei oikein kulkenu) biceps, punnerrukset, vatsa

ke työmatkapyöräily n. 30 km, venyttelyt (väsyttää...)

to aamulla soutu 30 min, illalla jumppaa vatsa, selkä, punnerrukset, dipit

pe aamulenkki juosten 8 km (vauhdikas), illalla poukkoilua konsertissa, vieläkin on niska kipee...

la aamulla kevyt hölkkä + vedot sauvojen kanssa n. 5 km (lumessa, jippii!)

su soutu 45 min, sekä jumppa vatsa, selkä, punnerukset, dipit -> kurkkukipu, väsy...

Nyt olen vähän väsähtäneen oloinen, mutten oikein tiedä mikä on vialla. Pirun kipeä kurkku ja vähän toisaikainen fiilis. Noh, käyn vain kävelyllä ja jätän hikoilut tältä päivältä. Kyllä tämä taas tästä!

Minä täällä taas hei! Tällä viikolla olen taas potenut maailmantuskaa. Ei siis mitään uutta siltä rintamalta. Sen lisäksi olen syynännyt piinallisen pikkumaisesti lautaseni sisältöä. Mutta ehei, tällä kertaa minua eivät kiinnostaneet energiasisällöt tai kuituprosentit, vaan se, minkälainen lasti pureskelemani ruoka on MAAPALLON terveydelle. Ajattelin, että voisin kerrankin olla tuijottelematta herkeämättä omaan napaani ja nähdä asiat vähän avarakatseisemmin.

Normaalisti valveutunut ja omasta terveydestäään huolehtiva kansalainen tarkkailee ruokakassiaan sen terveellisyyden kannalta. Onko leipä täysjyvää, vihanneksia riittävästi, lihaa vain vähän ja se ensiluokkaista, ovatko maitotuotteet vähärasvaisia ja sokerittomia, onko suklaakiintiö minimissä. Nämä kriteerit oma ruokani yleensä täyttää.

Nyt katselin asiaa toiselta kantilta. Aloitin aamiaisesta. Kaurapuuroa, soijamaitoa, taateleita, muita kuivahedelmiä, raejuustoa, rahkaa, pellavansiemenöljyä, banaania, pala täysjväleipää.

Leipä, pellavansiemenöljy ja kauraleseet vielä menettelivät. Kaikki olivat paikallisia luomutuotteita, mitään niistä ei siis ollut rahdattu ulkomailta eikä tuotettu tehotuotannolla. Mutta sitten aterian laatu alkoikin jo huonontua.

Maitotuotteet. Aijai. Varsinkin rahka ja juustot kuuluvat miltei yhtä pahoihin ekosynteihin kuin liha. Niiden valmistukseen käytetään lähes ääretön määrä maitoa, ja hera, jota valmistuksessa syntyy, menee useimmiten hukkaan. Ja mistäkö tämä maito tulee? Enimmäkseen tehotuotantoammujen tisseistä, joiden ylläpito rasittaa ilmastoa järkyttävästi.

Tästät tosiasiasta hieman toivuttuani lähdin tarkastelemaan hedelmiäni. Ei hyvältä näyttänyt. Banaani ja taateleita, molemmat rahdattu Euroopan ulkopuolelta. Siinä ei paljon lämmitä, että ne on alunperin tuotettu ekolokisesti, luomutilalla. Ensi kerralla söisin kotimaisia marjoja!

Päätin ryhdistyä luonaalla. Välipalaksi olin syönyt omenan, jonka olin pihistänyt appiukkoni kellarista. Vielä omia kesän omenia! Omatuntoni hyrisi mielissään. Kahdentoista maissa olin suuren päätöksen edessä. Jääkaapista minua katseli avokado, joka oli nyt mukavan muhevan pehmeäksi kypsynyt. Rakastan avokadoja! Kauhukseni tavasin etiketistä, että luomua kyllä, mutta Equadorista! Tämä projekti päättyisi tähän, jos nauttisin moisin Frankensteinin heti alkuunsa. Toisaalta tämä kärsimyshedelmä oli jo ostettu, rikos oli siis jo päässyt tapahtumaan. Joten pahempaa tuhlausta kai oli jättää se syömättä.

Lusikoin vihreää hedelmälihaa pitkin hampain. Oliko sillä yllättäen kitkerä jälkimaku? Sotkin pahiksen kotmaisten vihannesten joukkoon, kuin piilottaakseni sen ja unohtaakseni koko jutun. Joukkoon paloittelin tofua. Jee jee, pakkauksen mukaan baijerilaista, eli aivan läheltä. Jotain hyvää sentään.
Sen vuoksi se oli maksanutkin tuplasti eenemmän kuin japanilainen halpisvaihtoehto.

Näiden kokemuksien vuoksi aloin huomaamaan käytöksessäsi neuroottisuutta. Kielsin miestäni ostamasta banaaneja, pihviä ei pöydässä nähty. "Mitä nää on?" kyseli mieheni itsetehtyvä tofumakkaroita lautasella käännellessään. "Meinaatko pelastaa maapallon näännyttämällä mut nälkään?" hän jatkoi piikittelyään. "Mä lähen jätkien kaa grillille." Noh, Roomaakaan ei rakennettu päivässä työnsarkaa siis vielä löytyy...

Ainakin itse huomasin etten vegetarismistani huolimatta ole mikään puolumunen. On hyvä välillä tarkastella omaa käyttäytymistään, ennenkuin syyttää muita. Keskustelemalla "toisuskoisien" kanssa voi avartaa näkökulmaansa ja löytää uutta. Minulle tämä teki hyvää. Ja lautaseni on nyt järkevämpi. Joten voin ensi viikolla aloittaa uuden projektin!

Ai niin, tässä viikon liikunnat:

ti 1.12 aamuhölkkä 6 km, venyttelyt
ke 2.12 aamuhölkkä 4 km, venyttelyt, illalla vatsa, selkä, punnerrukset
to 3.12 sauvakävely, pitkät venyttelyt
pe 4.12 kävelylenkki, illalla tiukka voimasarja (oman kehon painolla) vatsa, selkä, punnerrukset, dipit
la 5.12 aamulla juoksulenkki 9 km, illalla pyörälenkki (3 x mäkivedot, hapoille), kotona mave, tempaus, venyttelyt
su 6.12 eli tänään aamulla pitkä sauvakävely/hölkkälenkki, venyttelyt

Voikaa hyvin kaikki! Mitäs muuten Bunnylle ja Chihulle kuuluu?

Enpä ole kirjoitellut aikoihin! Viimeksi näemmä, kun palailin kesälomalta. Loma meni aika tiukkaan tahtiin pyörän satulassa ja hieno reissu olikin. Sellaisen loman uusin taas ensi kesänä: Ensi kerralla täytyy vissin lähteä maastopyörällä matkaan ja ylös Alppien rinteitä. Tai vaikka toiseen suuntaan Münchenistä, viime kertainen keikka kun suuntautui Itävaltaan, Wieniin.

Noh, nyt on jo talvi tuloillaan ja pyöräily on vähentynyt jonkin verran, ja järvessä uiskentelut olen jättänyt kokonaan. Vaikkei edes jäitä vielä näy! Pullamössösukupolvea...

Ajattelin laittaa jonkinlaista päivitystä liikunnoistani tänne, oikein itsekkään tylsästi, vain omaksi huvikseni. Tällä hetkellä fiilarit on hyvät, enkä tuumaile kovastikaan tekemisiäni liikunnan suhteen. Liikun niin kun tykkään ja kerkeän ja mikä milloinkin tuntuu kivalta. Vaivoja ei ole, en ole kompuroinutkaan vähään aikaan (täytyy koputtaa puuta), joten pääsen liikkumaan jopa ilman kainalosauvoja tai muita häiriötekijöitä. Eniten mä tykkään liikkua luonnossa, ja teenkin kaikki lenkkini metsässä, myös pyörällä. Ainoastaan aikaiset aamulenkit, jolloin olen liikkeellä ennen kello kuutta, teen valaistuilla kaduilla. Otsalampun kanssa liikun toki myös silloin tällöin, mutta enemmän iltahämärissä.

Tätä päivitystä ajattelin lähinnä siltä kannalta, että jos alkaakin elämä maistumaan puulta tai vaikka pimeä masentamaan, niin alkutalven reippailusta kertovat tekstit voivat motivoida. Toivotaan ainakin näin!

Lähden liikkeelle viime viikon sunnuntaista. Eli tässä tätä tulee:

22.11 aamu kävely 3 km, iltapäivä mtb-lenkki 50 km, metsä, maasto tasainen, pk, venyttelyt, vatsa, selkä matolla ilman painoja, iltakävely 3 km

23.11 aamu tauko, ilta kävelyä 5 km venyttelyä

24.11 aamu juoksu/hölkkä/loikat 10 km, venyttely, ilta puntti: triceps, olkapäät, vatsa, venyttely

25.11 aamu hölkkä 4 km, iltapäivä mtb-lenkki vauhdikas, maasto tasainen, ei sprinttejä 25 km, illalla venyttely

26.11 iltapäivä sauvakävely 5 km, pitkä venyttely, vähän vatsaa ja selkää matolla, iltakävely 5 km

27.11 aamu tauko, iltapäivä mtb-lenkki sprinttaillen 35 km, maasto melko tasainen, päälle soutua 30 min, venyttelyt

28.11 aamu hölkkä 8 km, kuntopiiri metsässä, venyttelyt, illalla kevyt pyöräily 5 km ja sauvakävely 4 km

29.11 aamu kävely/hölkkä rauhallinen 5 km, iltapäivä kävelylenkki, puntti: rinta, hauis, yläselkä, kyljet, venyttelyt

30.11 eli tänään sauvakävely 5 km, venyttelyt
Nauratti tuossa kun luin tekstiäni: "Punttitreeni" on ammattimaisen kuuloista, mutta joopa joo... En välitä voimatreenistä, mutta voimistan varsinkin vatsaa ja selkää, jottei tulisi ongelmia juostessa ja pyöräillessä. Toisaalta juoksu ja pyöräily eivät vahvista yläkroppaa juuri nimeksikään, joten joskus tekee hyvää rasittaa käsiäkin vähäsen.

Terveiset Saksasta, voikaa hyvin!

Suuntaan tästä lomalle, oli jo aikakin!

Pakkaamme satulalaukkuihin tarpeellisimmat kimpsut ja kampsut ja huomenaamulla suuntaamme kotiovelta Itävaltaan päin. Viiden päivän päästä olisi tarkoitus saapua Wieniin.

Pitäkää mulle peukkuja, että säät pysyvät leppoisina! Kaunista loppukesää teille kaikille!

Yö mateli kohti aamua valtavan susikoiran hönkiessä kasvojeni vieressä märkien vaatteideni tunkkaista tuoksahdusta nuuhkien. Kämppä oli tupaten täynnä unen saamisesta kamppailevia väsyneitä vaeltajia. Joka toinen tuntui kuorsaavan, yskivän, kääntyilevän, könyävän vessaan tai sieltä takaisin. Taas kävi ovi, narisi lattia. Kömmin ylös ensimmäisten joukossa ja hoipertelin ulkosalle hammaspesulle. Oli vieläkin hämärää. Taivas, miten väsynyt olin. Kunnon unet olisivat tehneet terää eilisten ponnistuksien jälkeen. Nyt koko kroppaa särki. Noh, seuraavana yönä sitten kunnolla unta palloon!

Tyttökaverini sormet olivat pahan näköiset - jää oli viiltänyt kynsien alle sormeenpään kokoiset kraaterit, joten kynsilakkamalliksi ei hänellä tule olemaan mahiksia enää tässä elämässä! Mutta tärkeintä oli saada hänen sormensa kunnolla puhdistettua ja pakettiin vaelluksen päätteeksi.

Söimme aamiaista harmaan pilvekkäässä ilmassa - toki ulkosalla, vaikka vähän viluttikin, varmaan väsymyksen vuoksi. Popsin puuroa ja nuudeleita, mieheni Nutellaa ja banaania. Lähdimme vaeltamaan takaisin reitille, josta olikin vuorossa enää laskeutuminen alas pyörillä ja sieltä kylään. Alamäki on pahaksi polville, joten se ei tosiaakaan kuulu suosikkeihini. Kiipeän ylämäkeen vaikka kuinka pitkään, mutta alaspäin nilkuttaminen on... syvältä!

Kylässä kävimme pizzeriassa kunnon lounaalla ja ostimme junaliput puolimatkaa varten. Sanoimme hei hei tuttavillemme, jotka jäivät vielä Söldeniin pyöräilemään ja vaeltemaan lomaviikoksi. Meidän oli tarkoitus keretä illaksi kotiin. Nousimme siis junaan karttaa tutkiskelemaan. Olimme suunnitelleet hyppäävämme runsas 100 kilsaa ennen Müncheniä ulos junasta ja ajavamme pyörällä lopun matkaa. Garmisch-Partenkirchenissä lähdimme siis lihasvoimin matkaa jatkamaan.

Rullailimme eteenpäin ja kaikki sujui mukavasti, poljimme leppoista vauhtia. Noin kahdeksankymmenen kilsan kohdalla alaselkäni alkoi muistuttaa olemassaolostaan - tämä on tuttua, näin käy aina pidemmillä rundeilla. Kun venyttelin paussin aikana, oli olo aika tuskainen. Vähitellen kuitenkin reisien väsymyssärky ohitti hurjuudessaan selän kolotuksen, joten en enää jaksanut piitata siitä.

Olimme etukäteen kiroilleet, että Münchenin läpi ajaminen sunnuntai-iltapäivänä on itsemurhaa. Ja toisaalta vitsailleet, että jos sääennuste yhtään pitää paikkansa, ovat taivaalta ryöppyävät vesimassat jo karkottaneet lapsiperheet sun muut kiusanhenget kotikoloihinsa meidän sinne saakka keretessämme. Ja kuin sääsammakko olisi kuullut ajatuksemme, alkoi kolmisenkymmentä kilometriä ennen kotia tulla vettä - kunnolla. Olin parissa minuutissa kalsareita myöten läpimärkä sadevarusteista huolimatta. Mutta ah, miten ihana rauha metsäteillä Isar-joen rannalla tuulen ja sateen piiskatessa kasvojamme! Eikä ristityn sielua missään. Just mun juttu! Ilma melko lämmin, joten sormet jopa toimivat sen verran, että yletyin jarruihin. Ja hyvä niin! Pari juoksijaa kirmasi meitä vastaan ilman paitaa ja hurjasti kiljuen - sissimeininkiä.

Kotiin päästyämme oli jo pimeää. Pesimme pyörät ja kuorimme yltämme läpimärät vaatteet - ne olisi voinut vaikka polttaa, niin kurassa ne olivat. Olipa ollut hieno viikonloppu! Väsyneenä ja onnellisen hömelö hymy kasvoillani keittelin pastaa vielä puoliyön aikaan. Ja kummasti tuli uni tällä kertaa, täysin vatsoin, omissa lakanoissa, kissan hyristessä jalkopäässäni.

...mitäs muuta kuin koipiurheilua, kun musta kerran on kyse. Polveni on vieläkin melko scheißena, mutten nyt jaksa jaaritella siitä sen kummempia. Olen kaikesta huolimatta lähtenyt jatkamaan urheilu-, tai no liikuntaharrastuksiani melko normaaliin tapaan. Polvi kyllä tuppaa turpoamaan ja kenkkulemaan jos liikaa innostun, melko siedettävä olo on ollut.

Viime viikonloppuna lähdimme täydessä tällingissä kohti Itävallan Söldeniä. Jotkut teistä ehkä tuntevat sen talvisena laskettelukeskuksena. Alkuun meidän oli tarkoitus kiivetä serpentiiniä viitisentoista kilsaa pyörillä ja jatkaa matkaa jalan kohti jäätikköä.

Sää oli hieman epävakainen, mutta lähdimme silti matkaan. Köröttelimme siis junalla Münchenistä Söldeniin kimpsuinemme ja kampsuinemme. Aamulla paistoi jopa aurinko, joten olimme oikein positiivisella fiilikselä. Söimme aamiaista junassa, voisarvia voin ja mansikkamarmelaadin kera. Energiaa tarvitaan kun huipulle aiotaan!

Söldenin ala-asemalta alkoi hidas taivaltaminen polkien kohti ekaa hissiasemaa. Matkaan kului aikaa ällistyttävän pitkään vauhti kun ei tosiaan päätä huimannut. Mutta kilometrin korkeusero on aikamoinen, varsinkin yli kymmenen kilon reppu selässä! Kiroilin parhaani mukaan, mutta se nyt kuuluu asiaan. Olen kuitenkin kiivennyt pyörällä jo monenlaisia seinämiä pitkin, joten kyllähän nämä tuntemuksen tiedetään!

Olin helpottunut, kun vihdoin pääsimme pyöristä eroon ja apostolinkyyti kohti Gipfeliä ja jäätikköä alkoi. Mustia pilviä alkoi jo kerääntyä, mutta vielä tuntui reisissä olevan voimia ja fiilis oli hyvä, joten jatkoimme matkaa ylöspäin. Espanjalainen ystäväpariskunta liityi tässä vaihessa seuraamme. Puolimatkassa alkoi sataa ja saimme raekuuronkin niskaamme. Lämpötila laski viiteen asteeseen - alhaalla kylässä oli ollut lähes kolmenkymmenen asteen helle!

Viimeiset kilometrit olivat tosi raskaat, täytyy myöntää. Sade oli jo kastellut vaatteet aika pitkälle, väsymys painoi eivätkä "jyvät" meinanneet enää riittää. Jäätikkö oli paksun jään peitossa, johon jääpiikitkään eivät meinanneet purra. Kipuaminen oli hidasta ja epävarmaan, koettelin joka askelta. Yhtäkkiä tyttökaverini jalka lipesi ja hän menetti tasapainonsa. Ensin hän, sitten me muut perässä (olimme saman köyden varassa) laskettelimme selällämme mahallamme miten sattuu sikin sokin kymmenien metrien päähän rotkoon. Kämmenet jää repi kaikilta muilta verille, mutta pahempaa ei kumminkaan sattunut. Kerrankin oli tyytyväinen helposti paleleviin käsiini, joita suojaan aina hanskoilla kylmää vastaan -tällä kertaa ne suojasivat mua naarmuilta! Kasvoihini sain pienen viillon, muttei mitään hurjaa.

Mutta tyttökaverini kynsinauhat repesivät pahasti, vuotivat hulluna verta ja kipu oli varmasti kova. Hän meni aivan paniikkiin. Sade yltyi ja kaikilla oli kylmä ja väsy. Istuimme alas ja tyttökaverini poikakaveri, joka on kokenut Bergsteiger, koetti rauhoitella häntä. Noin puolen tunnin kuluttua tyttö oli valmis jatkamaan matkaa. Huippu olisi ollut noin sadan metrin päässä, mutta liian kaukana tällä kertaa. Yksi vuorilla vaeltamisen tärkeimmistä säännöistä on, ettei vuorta pidä aliarvioida, vaan jos on yhtään epävarma, on annettava periksi. Luonto ei väsy, ihminen sitäkin nopeammin.

Laskeuduimme siis alemmmas ja vaelsimme vielä pari tuntia mökille, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä. Olimme perillä noin kymmeneltä illalla ja - tupa oli täynnä muita vaeltajia. Olen harvoin nukkunut yhtä huonosti...

Jatkoa seuraa...

Mietin tuossa Kukan ja Pupun tekstejä lukiessani itsekkäästi paljon omaa tilannettani. Pyöräonnettomuudestani on nyt seitsemisen viikkoa, enkä oikein vieläkään osaa elää polveni kanssa. On se niin saakutin hankalaa sellaisen patin kanssa! Olo on sellainen, kuin jalka olisi tungettu liian pieneen ihoon, joten kun polvea taivuttaa takamusta kohdin, niin eihän se piru taivu. Vähän eri meininkin kuin ennen, mä kun ole aika kumiakka ja liikkuvuus oli jalassa ennen kevyesti 180 astetta. Tällä hetkellä pääsen noin sataan asteeseen ja sitten kinnaa ja kovaa. Lisäksi leikkaushaava on yhä aika arka ja polvi kaiken kaikkiaan - outo. Vaikea kuvailla.

Viime päivinä olen hiukka koettanut pyöräillä, mutta melko epämiellyttävää se on, kun polvea kiristää niin helkkaristi. Lisäksi on tyrmistyttävää huomata, miten hurjasti mun kunto on huonotunut, vaikka uskonkin liikkuneeni "sairausaikananikin" enemmän kuin keskivertokansalainen. Toki on selvä, että mulla on erilainen näkemys ja kovemmat kriteerit itseäni kohtaan kuin monilla, jotka liikkuvat vähemmän. Ehkä tarkastelen itseäni myös kriittisemmin, piiskuriluonne kun olen.

Ärsyttävintä on, etten saa reiden lihaksia kunnolla toimimaan. Voin toki jännitellä niitä staattisesti, mutta koska polvi on yhä turvoksissa ja omituisen liikkumaton, ei reisi toimi kuten sen pitäisi. Lihas on rutistunut olemattomiin - olen tosiaan hämmästynyt lihaskadon määrästä. Aikaisempien loukkaantumisieni aikana kato ei ole ollut yhtä dramaattista. Ehkä ikäkin vaikuttaa siihen, tai sitten en ole tällä kertaa ollut yhtä aktiivinen kuin ennen.

Nyt huomaan myöskin, että mun geenini ovat mua vastaan: äitini on liikkunut koko ikänsä, on hoikka ja syö melko terveellisesti, ja silti hänen koko kroppansa on täynnä selluliittiä. Olenkin kummastellut missä se mun kohdalla viipyy - noh, nyt alkavat munkin reiteni vähitellen näyttää nelkymppisen naisen reisiltä! En yleensä jaksa ulkonäöstä paljon nipottaa, vaan suorituskyky on mulla etusijalla. Mutta ärsyttäähän tuo, kun liikkuu ja elää terveellisesti ja silti alkaa hiipien muuttua ns. laihaksi läskiksi, joka näyttää lähinnä tietsikan äärellä nököttävältä ja cokista kittaavalta onkimadolta! Hyi helvetti!

Mutta mutta, ei hätä ole tämän näköinen. Pääasia olisi, että saisin liikkuvuuden takaisin ja kipuili lakkaisi. Siten uskaltaisin lähteä taas vähän vauhdikkaammin liikkeelle. En ole mikään lihaksikas tyyppi, joten mun on tehtävä aika lujasti töitä, että lihakset vahvistuvat. Kovempaa treeniä polveni ei vielä kestä, joten eikun vaan - kärsivällisyyttä. Viime aikoina olen suunnannut energiani luonnon tarkkailuun ja töihin, sekä ihmissuhteisiin. On ihan hyvää vaihtelua laittaa elämän arvojärjestys välillä päälaelleen - komppaan tässä Bunnya. Toki olisi parempi, jos siihen tajuaisi lähteä omasta aloitteesta, eikä aina tarvitsi teloa itseään ennen sitä ja olla pakotettu siihen! Mun miehelläni on ollu mun kanssani kestämistä mun skitsoilussani, hänelle kuluu mun järkikultani säilyttämisestä suuri kiitos.

Ekalla ns. hölkkälenkillä kävin eilen (vaikka tarkkailinkin järvellä nokikanapesuetta sekä silkkiuikkuisän kalanhankintaa perheelleen enemmän kuin treenailin...) - puhdistava kokemus. Hiivin pitkin purtsia kuin ensikertalainen, mutta oli upeaa hikoilla oikein kunnolla. Hikoilua edisti varmasti heikentyneen yleiskuntoni lisäksi vajaan kolmenkympin helle, joka täällä kuuluu vakioon näin kesä-heinäkuussa. Bunny toki on tottunut vielä kuumempaan, mutta mulle tämäkin riittää!

On muuten jännä, miten liikkuvan ihmisen kroppa kaipaa hikoilua - tai mun ainakin! Ekojen potemisviikkojen aikana mulla oli niin likainen olo, kun kroppa ei "puhdistunut" totutun päivittäisen hikoilun kautta. Saunaakaan mulla täällä ei ole, mutta eipä se mielestäni samaa asiaa olisi ajanut. Nyt fiilis alkaa yleisesti parantua ja alan vähitellen saada takaisin sen olon, että olen omassa kropassani. Eilen olin jo kolmatta kertaa järvessä uimassakin. Tai no, räpiköimässä, mutta anyway.

Ajattelin lähteä Suomeen pareille festareille, pakko päästä Härmään joraamaan! Olin tosin eilen yölläkin taas vaihteeks tukanheilutuskeikalla, mutta sitä en voi koskaan saada liikaa! Nyt on niska kipeenä, huomaa että oon tulossa vanhaks, eikä oikeen oo enää rutiinia tuohon pogoiluun...

Toivotan teille muille kaikkea hyvää - Bunnylle viidakkoon: ymmärrän koti-ikävääsi paremmin kuin arvaatkaan (kasvissyöjäkin himoitsee aika ajoin maksalaatikkoa!), Kukkikselle: odotan innolla tarinoita (ja kuvia?) Ameriikan maalta, kunhan sinne kerkeät. Treenisi kuulostaa kovalta - rock n´ roll! Ja pojille tiätty Grüße kaikille. Ja last but definitely not least terkut Cirulle , joka taistelee dieetillä - todennäköisesti tunnetun rautaisesti eteenpäin. Hyvä te, hyvä mä, hyvä me!

En olekaan aikoihin kirjoittanut omaa blogia. Olen kyllä ollut melko aktiiviinen kehoilija muuten, kommentoinut muiden kirjoituksia ja esiintynyt besserwisserinä, mutta mitä oikein olen itse puuhaillut?

Viime kuukaudet olen keskittynyt pyöräilemään mahdollisimman paljon kilometrejä. Olen pyrkinyt noin 150:een pyöräiltyyn treenikilometriin viikossa. Yleensä olen ajanut kaksi vajaan 50:den kilsan vauhtikestävyysrundia tasaisella sekä pari lyhyempää mäkitreeniä, joihin on kuulunut jonkun verran trailia ja muuta tekniikkaa. Lisäksi olen pyrkinyt juoksemaan kaksi 10 +/- lenkkiä vaihtelevalla nopeudella, enimmäkseen poluilla tai muissa ryteiköissä. Kotona olen tehnyt perusvoimaa (penkkiä, mavea, punnerruksia, vatsoja) sekä erilaisia pilates- ja venyttelyliikkeitä. Noin kaksi kertaa kuukaudessa käymme pyöräilemässä Alpeilla. Ne reissut ovat koko päivän kestäviä, ja niillä ajetaan elämysmielessä, mutta on tarkoitus myös kerätä korkeuseroa (Höhenmeter) ja totuttaa kroppaa korkeuteen.

Olen saanut viimeisen kahden vuoden aikana painoa noin 15 kiloa lisää, ja tähän kehitykseen olen tosi tyytyväinen. Ennen kaikkea siksi, että olen nyt paljon vahvempi, jaksan hurjasti enemmän ja keskittymiskykyni on parantunut. Tällä en tarkoita pelkästään urheilua, vaan myös muilla elämän osa-alueilla parannusta on tapahtunut. Kilot ovat tulleet pikkuhiljaa, joten kropalla on ollut hyvin aikaa totutella raskaampaan kuormaan. Nopeampi painonnousu olisi varmasti johtanut polvi- tms. ongelmiin.

Suurena haaveenani on ylittää Alpit pyörällä, ja sen vuoksi olen siirtänyt painopistettä juoksusta pyöräilyyn. On tosin ärsyttävää huomata, ettei juoksu kulje enää niin kuin ennen, mutta jostakin on luovuttava – ei kaikessa voi olla hyvä. Heikkouttani, eli liikatreenaamista olen koettanut tuunata nostamalla treenimääriä, mutta vähentämällä tehoja. Nyt eivät ole jalat samallalailla jatkuvasti jumissa, kun malttaa ajaa suurimman osan treeneistä täysin aeroobisella tasolla. Se nostaa voima- ja vauhtityyppisten treenien tehoja.

Fiilis on ollut hieno, olen saanut kiukuttelevan akillesjänteeni kuntoon ja viime syksyn maastopyöräilytällit polvissa ovat miltei oireettomat. Kaikin puolin hyvä ja fit olo. On tarkoitus jatkaa samalla sapluunalla kohti kesää.

Ihmisillä on tapana tehdä suunnitelmia. Sovitaan tapaaminen ensi viikolle, valmistaudutaan seuraavan kesän kanottireissulle. Pohditaan, mitä syödään huomenna. Ei eletä hetkessä, vaan mietitään aina vain tulevaa. Joskus se voi olla virhe. Usein se on turhaa, sillä kohtalo tykkää tehdä mutkia matkaan...

Maanantai, 27.4. Lähdin iltapäivällä peruslenkille. Oli tarkoitus ajaa tasatahtinen, melko vauhdikas viisikymppinen tasaisessa, mutta raskaahkossa hiekkamaastossa. Nautin lämpimän kevätilman sivelystä kasvoillani ja annoin katseeni kulkea polkemisen tahtiin ympäriinsä. Tuttu reitti, maanantai-iltapäivä, ei hätiä mitiä. Metsä rehotti jo vehreänä, kuin keskikesällä. Kevään kirpeästä raikkaudesta ei tietoakaan, hiekkatie pölisi harmaana ja lennätti saharanoloisen vaipan ylleni.

Münchenin läpi virtaava Isar oli ruskeanharmaata vettä täynnään ja kuohusi hulppeasti. Vesilintuja ei näkynyt juuri lainkaan, vain muutama urhea koskelopariskunta liukasteli kuohujen keskeltä törröttävillä kivenkielakkeilla. Myös metsätiellä oli rauhallista. Yksi ylipainoinen turkkilainen pariskunta pui nyrkkiä suolsi suustaan jotain minulle käsittämätöntä perääni, kun painalsin hippulat vinkuen heidän ohitseen.

Määränpäässäni, Freisingissa istahdin hetkeksi penkille müslipatukkaani jauhamaan. Pari venyttelyliikettä koiville, uusi juomapullo repusta tankoon kiinni ja menoksi. Ajoin sillan yli joen toiselle puolelle ja annoin mennä. Koetin pysyä renossa kestävyysajossa, mutta väliin oli pakko kiihdytellä. Viimeisellä sillalla rakennusmiehet viheltelivät perääni. Hohhoijaa. Taitaisivat vihellellä minkä tahansa mummeron perään !

Vilkaisin matkamittariani, vielä kuutisen nelisen kilometriä kotiin. Päätin ottaa oikotien, jotta ehtisin venytellä kotona vielä kunnolla ennen illan töihinlähtöä. Poikkesin päätieltä pienemmälle metsätielle, jonka alusta on aika kivikkoinen. Olen kuitenkin ajanut sitä kautta satoja kertoja ja tunnen reitin hyvin. Kurvailin varoen ja rauhallisesti, tyyliin cool-down . Päässäni soi jostain syystä Meat Loaf ja hyräilin mielessäni “Hot-patootie, bless my soul, I really love that rock´n´roll…”

Ja silloin se tapahtui. Etupyöräni osui isohkoon kivenmurikkaan sopivassa kulmassa ja kovalla jysäksellä. En ehtinyt tehdä mitään. Etupyöräni kääntyi 180 astetta, repäisi ohjaustangon käsistäni, ja ennen kuin ehdin tajuta mitään, oli pyörä heittänyt minut selästään pusikkoon. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa. Makasin rähmälläni metsätöiden laikuttamassa vesakossa. Kuulostelin itseäni. Mihin sattuu? Käsiin, mutta niitä suojaavat hanskat. Polviin? Kyllä, kumpaankin. Pääsenkö ylös? Joten kuten. Molempi polvi ja reisi olivat kuin kauhuelokuvasta. En saanut kumpaakaan kunnolla taitettua.

Istuin persaukselleni kivikkoon ja otin kypärän päästäni. Se näytti lähinnä maastoutuneet sotilaan päähineeltä heinineen kaikkineen. Mutta vielä en jaksanut nauraa edes sille. Mitä helkkaria oli tapahtunut? Ongelmaton paikka, ei edes kunnon trail, kummatkin kädet fiksusti kiinni ohjaustangossa – en ainakaan voinut syyttään itseni uhkarohkeudesta tai typeryydestä.

Nyt piti päästä liikkeellee. Oikea polveni oli pahasti auki ja omituisen muotoihen. Kuin kauko-ohjattuna, nähtävästi lievässä shokissa ja adrenaliinien voimin kampesin itseni pyörän selkään. Onneksi olin jo lähellä sivistystä. Ihmiset tuijottivat minua pitkään, kun koikkelehdin keskustassa vertavuotavine polvineni. Painalsin suoraan lekurille. Kannoin pyöräni kuudenteen kerrokseen ja esitin asiani. Kiputäti kauhisteli polveani ja puhdisteli hätäisesti haavojani. Normaali kylälääkäri ei voinut tehdä polvelleni mitään, vaan sain lähetteen sairaalaan.

Hoiperrellen raahasin pyöräni kotiin kotiin ja soitin miehelleni. Oikeaa polveani en saanut taivutettua enää ollenkaan. Itkeskelin lähinnä harmiani ja kampesin itseni jotenkin kylpyammeeseen, jossa suihkutin itseni niin hyvin kuin pystyin haavaa kastelematta – olinhan aivan pölyinen ja hikinen, noh, sellainen kuin aina lenkin jälkeen.

Onneksi sairaalassa ei ollut hirveä härdelli, vaan pääsin melko pian „in die ambulante Chirurgie“. Kaikenmaailman röntgenien ja EKG:n ja muiden jälkeen olin jo melko varma, että eihän tässä mitään, vähän neulotaan ja sitten kaikki on hyvin. Lääkäri oli myös jo päästämässä mua kotiin, kun hänen kolleegansa huomasi tarkemmin tutkittuaan, että polveni limapussi on revennyt. „Siinä ei nyt muu auta, kuin leikkauspöydälle, rikkinäinen limapussi kun voi aiheuttaa pahan infektio polviniveleen, ja sen onkin sitten pahempi juttu“, tohtorisetä totesi.

Purin huultani, niin kauheasti minua ärsytti. Mieheni haki kamppeeni kotoa, ja jäin sairaalaan yöksi. Kauhea nälkä, piti perua työt illalta ja ilmoittaa töihin, etten pääse huomenna, enkä varmaan koko viikkonakaan paikalle. Enkä pääse pyöräilemään. Voi hemmetti, että harmitti. Illalla söin mieheni tuomia pinaattilettuja kylmiltään sairaalan pedissä. Viereisessä vuoteessa rötkötti kuusikymppinen lihava nainen, joka vaikutti erittäin seurankipeältä. Voi kunpa pääsisin leikkaukseen pian!

Aamulla en tietekään saanut syödä enkä juoda mitään – vain odottaa. Voi ikuisuus! Vihaan sairaaloita. Ilma on tunkkainen, joka paikassa sairaita ihmisiä, joista kukaan ei ole vapaaehtoisesti siellä. Stressaantuneita hoitajia, ylimielisiä lääkäreitä (die Götter in Weiß). Joutuu tekemisiin ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. On riippuvainen toisten tuesta, toisten tuomasta ja tekemästä ruoasta, on avuton! Naapuripedin naikkonen kertoo kolmanteen kertaan samaa juttua jostain kummin kaimasta. Voi kiltti hoitaja, tule jo ja hae mut täältä leikkaukseen !

Kello 12.45. Frau soundso, auf geht´s! Juhu, ajattelen! Nyt vaan pamia naamaan, hällä väliä -asenne ja sairaalariepu ylle. Kuitenkin alkaa hirvittää, kun makaan lavitsalla ja jääkaappipakastimen kokoinen kundi kärrää mua jonnekin. Alastomana värisen ja vapisen viltin alla, vaikkei mitään pelkäämistä olekaan. Eihän multa mitään aivokasvainta olla leikkaamssa! Joka puolella outoja naamoja, leikkaussalinvihreitä tyyppejä maskit naamoillaan. Nukutushoitaja toteaa käteni nähdessään, että tänne ohut neula, ei mitään Pariisin kanalisaation tyyppistä. Kädenselkään piikki – sattuu muuten s**tanasti! – tuonne ja tänne letku ja vaikka mitä. Yritän olla muka rento, vihaan piikkejä, letkuja –AAARGH! Halusin paikallispuudutuksen, mutta kirurgi päätti jostain syystä kuitenkin tehdä leikkauksen täysinarkoosissa. Happimaski kasvoille, hengitelkää rauhassa....

Onpas kroppa väsynyt ja painava. Letkuja tuolla, letkuja täällä. Jano. Ääretön jano. Miten painava voi kroppa ollakaan. Sairaalan seinät. Viereisen pedin mummerolla on tuttuja käymässä. Hymyilen hömelösti ja soperrran jotain käsittämätöntä. En jaksa. Silmat painuvat kiinni. Herään taas. Mitähän kello mahtaa olla? Näyttää kuutta. Erotan tutut kasvot. Lankoni ja appiukkoni ovat tulleet mua tervehtimään! Voi miten kivaa, iloitsen kuin pieni lapsi. (Nyt kun tätä kirjoitan, en toki enää tiedä, mitä heidän kanssaan puhuin, mutta väliäkö tuolla.)

Ruoka tulee. Raastettua retiisiä, paikallista Obaza-juustoa ja valkoista leipää. Yleensä en voi sietää niistä mitään, mutta nyt ne maistuvat taivaallisilta. Syöminen on hidasta, väsyttää. Nukahdan taas. Yöllä koetan könytä vessaan. Taivas, miten hankalaa. Ensin pitää kutsua hoitaja irrottamaan minut tipasta. Sitten saada tossut kipeään jalkaan. Koipi on survottu tukimansettiin ylhäältä alas – varsinainen puujalka. Polvesta johtaa myös pitkä letku lasipulloon, johon ylimääräinen kudosneste ja veri valuvat. Ja sitten vielä kainalosauvat. Yhdistelmä tuntuu mahdottomalta, mutta muutaman päivän päästä siitä tulee rutiinia.

Vietän sairaalassa neljä päivää. Konkkailen pitkin käytäviä ja koetan saada ajan kulumaan. Sänky on liian pehmeä, enkä oikein saa nukuttua – lisäksi vierustoverini kuorsaa kuin pyörösaha. Tokana päivänä jätän kipulääkkeet pois ja puren hammasta. Karsein kokemus on letkun poistaminen haavasta. Karhumainen kroatialaisperäinen mieshoitaja Mato astelee luokseni kuin pyöveli ja toteaa: „No niin Miss Finnjet, tämä tulee nyt sattumaan ja kovaa, samantekevää vetäisenkö lujaa vai hivutanko hitaasti. Nojaapa taksepäin ja...“ „KRUZIFIX, hat das weh getan!“, haukon henkeäni. Uskomaton kipu. Tuntuukohan nyrkkeilijöistä koko ajan tältä? Nyt en kyllä uikuta, mutta turhaan olin juuri peseytynyt. T-paita on hiestä läpimärkä.

Kotona, vihdoinkin. Piikitän itseäni päivittäin veritulpalta säästyäkseni, konkkaan kuin mummo pitkin kämppää, mieheni kiikuttaa mulle sapuskoja ja jääpusseja. Vihaan kirjoja, telkkaria, tietokonetta, musiikkia. Haluan vain lenkille. Pää alkaa hajota. Olen tajuttoman väsynyt kaiken aikaa. Suihkussa käynti on niin suuri seikkailu, etten ryhdy siihen puuhaan kuin harvoin. Kissani haluaa jatkuvasti polveni päälle makailemaan. Huono idea, misu !

Nyt leikkauksesta on kulunut runsas viikko. Kävelen jo ilman keppejä, mutten saa taittaa polvea. Eilen jumppasin kunnolla ekaa kertaa, kun sain antibioottikuurin syötyä loppuun. Olipa huikeaa ! Tein punnerruksia, dippejä, vatsoja jopa kevyttä mavea. Ihanaa tuntea kropan toimivan taas. Nyt ovat paikat kipeänä, nopeasti tuntuu keho tottuvan treenistä eroon. On selvää, että kestävyyskuntoni tulee heikkenemään hurjasti. Mutta mitä merkitystä näillä parilla viikolla on mun koko elämälleni ? Miten paljon pahemmin siinä rysäksessä olisikaan voinut käydä. Olisin vaikka voinut lentää pää edellä puuta päin, jonka juurelle päädyin.

Odotan jo kovasti parantumistani, mutta koetan käyttää aikani nyt sellaiseen, johon muuten ei ole aikaa tai halua. Siivoan komeroita, järjestelen papereita. Luen uusia reseptejä, kokeilen jumppia, joita voi tehdä „ilman jalkoja“. Kyllä tämä tästä. Alppien ylityksen treenailu siirtyy muutamalla viikolla, mutta voittihan Lance Armstrongkin Tour de Francen syövästä parannuttuaan. Joten häntä pystyyn, mari3!