No niin, Härmälässä taas vaihteeksi. Jouluvierailu aikaistui hieman, kun sain edullisen lennon.

Ekana kotipäivänä tarttee aina mäzzätä kaikkee mitä ei ole aikoihin saanu. Karjalanpiirakkaa, äidin suppilovahverosörsseliä, punajuuri-piparjuuri-majoneesi-salaattia, leipäjuustoa, viiliä, hedelmäpommi-jogurttia, korvapuusteja... hohhoijaa. Nyt sitten istun itseni piukaksi mussuttaneena täällä pimeässä Pohjolassa vanhempieni nurkissa ja kummastelen, että mitä tekisin ajallani.

Yleensä Suomen vierailuni kuluvat rattoisasti urheilun merkeissä, vanhoja lenkkipolkuja tallaten, mökillä polskutellen ja lumisina talvina (mitä ne on?) Atala-Kangasala väliä sivakoiden. Noh, nyt akillesjänteeni on yhä karsean kipeä (eikä eilisöinen punk rock -keikka tehnyt sille taatusti terää), joten mitähän nyt sitten oikein tällä kertaa puuhaisin?

Pitäisiköhän perehtyä pitsinnypläyksen saloihin? Leipoisinko triplamäärän pipareita ja koristelisin ne tällä kertaa viidellä eri värillä? Askartelisinko joulukortteja niillekin sukulaisille ja kummin kaimoille, joista en ole kuullut vuosiin? Vai koettaisinko herätellä näin teinivuosien jälkeen uudelleen vanhempieni kanssa keskustelua autolla ajamista, muovipusseja ja kaukomatkailua vastaan - ja lähiruoan ja vaihtoehtoisten energiamuotojen puolesta. Näin saisin ehkä jälleen saavutettua sen 80-90-luvulta tutun tilan: kauhun tasapainon, joka johtaa eittämättä poistamiseeni yhteisistä tiloista. Kun joka tapauksessa olen viikon päästä lähdössä maasta, voisin jopa riskeerata tämän. Eipä kävisi ainakaan vierailu tylsäksi! Eikä olisi koko ajan joku inisemässä, että tulisit nyt käymään! Toisaalta... ehkä aloitan keskustelun vasta viikon loppupuolella, maman sapuskat on liian hyvät!

Hei, tuli tuossa mieleeni, että nythän onkin jo itsenäisyyspäivä! Ainakin voin vahdata Linnan pukuloistoa töllöttimestä ekan kerran ikuisuuksiin. Tarttee ottaa vierelle joku asiantuntija, itse kun en Suomen julkimoja tunne pätkän vertaa. Taidan istua äidin Kettlerin selkään ja runnoa sillä samanaikaisesti menemään, jos vaikka sekin kävisi pikku treenistä. Niitä ponäköitä poliitikkoja sun muita katsellessa saa varmasti ekstra adrenaliinia vereen! Tällä akilleella ei lenkkeillä varmasti viikkoon, mutta ehkä se kuntopyöräilyä sietäisi.

Eipä muuta. Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!

Olipa huippu päivä tänään!
Aamulla nousin sängystä myöhään (ja vasta kun mieheni veti minua jalasta ja kissani nuoli naamaani)ja venyttelin ja jumppailin kevyesti tunnin verran herätäkseni. Sen jälken pakotin sitten itseni syömään kunnon aamiaisen, vaikken oikein nälkäinen ollutkaan: kaura-spelttipuuroa, luonnonjogurttia, karpaloita, omenaa, banaania, piimää, täysjyväleipää, tuorejuustoa, pala kuivakakkua, soijamaitoa, yrttiteetä.

Sen jälkeen korjailin oppilaideni ruotsin testejä. Esseet olivat taas kerran pullollan sellaista tuubaa, että hyvää päivää. Koeta sitten vääntää niistä motivoivia numeroita! Mieheni alkoi yhden maissa ulista, että nälkä on niin että näköä haittaa. Noh, sitten vaan täysjyväpastaa ja bolognesea naamariin, mä tein itselleni vielä lisäksi pinattimunakasta. Ei kyllä kovin nälkä vielä ollut, mutta välillä pitää popsia järkisyistä.

Lähdimme vasta iltapäivällä ulos, aamuisia vastaväitteitäni kun ei kuunneltu. Mieheni ei voi koskaan kuvitellakaan lähtevänsä touhuamaan mitään urheiluun liittyvääkään ilman kunnon aamiaista ja lounasta. Itse kun treenailen usein aamusta tyhjällä vatsalla, en aina oikein jaksa ymmärtää näitä aivoituksia. Mutta toisaalta, pidemmän pyöräilyt ovat mahdottomia ilman kunnon tankkausta, joten siinä mielessä päätös oli oikea.

Pastan sulateltuamme puin kolme kerrosta erilaisia hiihtoalusvaatteita sun muita kypärämyssyjä ylleni (mieheni vain yhden kerroksen) ja hyppäsimme pyöriemme selkään. Ulkolämpöittari näytti nollaa, mutta ilma tuntui yllättävän kylmältä, kun kolmeakymppiä painoimme menemään. Onneksi jengiä ei ollut liikkeellä kovin paljon, vaan saimme kiihdytellä läheiselle kukkulallekin melko rauhassa. Taivaanranta oli sinipunainen ja Fernsicht Alpeille saakka. Upea näky. Ajoimme rytmissä ilman taukoja neljä kertaa kilometrin pituiset kiihdytykset kukkulalle. Mieheni ajoi vähän tiukempia jyrkänteitä alas, mulla oli tarpeeksi tekemistä lumen ja jään kanssa taiteillessani. Kesällä unohtuu ote lumessa ajamiseen, mutta onneksi siihen tottuu melko nopeasti. Yksi hyväkin puoli kinkkisessä hangessa ajamisessa on: kaatuessa putoaa pehmeämmin!

Viimeisessä nousussa puuskutin jo kuin höyryveturi, ja reisiä poltti, kuten ahteriakin. Noh, se on normaalia. Olin niin tyytyväinen omaan suoritukseeni polvipaussin jälkeen, etten edes ärsyyntynyt mieheni virnuilusta, kun hän spiidasi ohitseni ja tokaisi: "Hab gute Beene heut." (Mulla on hyvät koivet tänään.)

Palasimme läpimäriksi hikoilleina Isarin rantaan ja päätimme ajaa vielä yhdelle trailille Münchenin suuntaan. Pyörä kulki mukavasti ja trailillakin tekniikka istui ainakin olosuhteet huomioon ottaen ihan jees. Ajoimme vauhdikkaasti mutta rennosti vikat parikymmentä kilsaa kotiin. Muutama ratsastaja köpötteli orhillaan meitä vastaan auringon jo painuessa mailleen.

Kotona vedin puolen tunnin tiukan vatsa-selkätreenin, yläkropan jätin sikseen, tein vain pari kevyttä sarjaa punnerruksia ja dippejä, sillä eilisiltaiset leuanvetoyritelmät tuntuivat vielä nivelissä. Milloinhan mun kroppa tottuu noihin leukoihin?

Raahauduin suihkuun proteiinidrinksun juotuani. Pesin hiukset, kuorin koko kropan ihon, raspasin jalat, ajelin naisille turhat karvat veks ja otin päälle kylmän suihkun. Olo oli miltei kaunis!

Illalla hieroin vielä mieheni niskat ja laitoin hyvää ruokaa. Kalkkunan rintaa täysjyväriisin ja haudutettujen vihanneksien kanssa. Jälkkäriksi Glühwein ja Lebkuchen - onhan tänään eka adventti!

Olipa hienoa pyöräillä taas luonnossa ja tuntea olevansa terve ja kunnossa. Huippu fiilis, nyt jaksan taas aloittaa työviikon. Pitkästä aikaa tuntuu että tosiaan elän.

Kyllä tätä on odotettukin! Maanantaina käyvin ortopedilla uuteen otteeseen, kun polvessa vellova neste ei tuntunut sieltä minnekään imeytyvän, painoi ja hölskyi polvessa, ja polvi kipuili varsinkin yöllä - nähtävästi unessa koukistelin sitä. Lekuri ihmetteli, minkä vuoksi kollega ei ollut imenyt nestettä jo edellis viikolla pois, sillä polvi oli aika hurjan näköinen ja rasittunut, kun olin konkannut silla viikonlopun. Tuli vähän outo olo. Seuraavan kerran vähän kummastelin, kun huomasin lääkäri säikähtävän nestettä poistaessaan. Hän totesi sitten, että täällähän on verta vaikka millä mitalla, eikös tämän pitänyt olla vain kudosnestettä...aika tälli on tainut polvesi saada... Hmm. Tuli vähän semmoinen olo, että millä ihmeen konitohtorilla sitä oikein ollaan. Toivon tosiaankin, ettei polvilumpiossa ole mitään rikki, kun eivät sitä suostuneet kuvaamaan.

Noh, lepuuttelin viitisen päivää ja polvi tuntui ja tuntuu yhä ihan hyvältä. Eilen uskaltauduin ekan kerran soutulaitteen ruoriin. Pyöräily olisi varmasti ollut parempi vaihtoehto, mutta pelkäsin innostuvani liikaan maastossa, joten jäin kotiin - soutulaitteella saan itseni puhki paljon nopeammain kuin pyörän selässä, joten vaara, että rasitan polvea liikaa, on pienempi.
Aloitin varoen, mutta loppuun tein kovia sprinttejä 35 km/h melkein kovimmalla vastuksella. Olin kuitenkin järkevä ja soudin vain 40 minsaa. Olo oli huippu, vihdoin kunnon hikoilua! Ruokakin maistui paremmin kuin päiviin.
Illalla hollannin tunnilla olin hyvässä vedossa. Ja wel, erg grappig!

Tänä aamuna lähdin varoen juoksemaan. Voi mikä upea aamu! Kuutisen astetta pakkasta ja auringon ramaiseva nousu. Metsä oli vasta heräämäisillään, Isarista nousi höyryä, vesi kun oli lämpimämpää kuin ilma. Silti olisi kylpy varmasti ollut kylmä! Onneksi vesilinnuilla ei ole räpylöissään lämmöntuntoa, joten ne voivan kellua kuohuissa hyiselläkin säällä. Heinäsorsien ja kyhmyjoutsenien lisäksi en nähnyt Isarilla mitään eksoottisempaa.

Juoksin vähän loitommalle joen rannasta parille juurakkoiselle polulle. Eräässä joen sivunorossa näin uljaan harmaahaikaran http://taimilau.files.wordpress.com/2008/08/250px-harmaahaikara2.jpg kalastuspuuhissa. Ornitologin mieli aina iloitsee moisen ilmestyksen nähdessään. Tosiasia kuitenkin on, että harmaahaikara, kuten esimerkiksi merimetsokin on ryöstökalastaja, jota oikeastaan pitäsi harventaa. Toisaalta ajattelen, että on väärin ihmiseltä ottaa itselleen oikeus säädellä eläinten kantoja, sillä loppujen lopuksi luonnon epätasapaino on lähes poikkeuksetta ihmisen syytä. Juuri ihminenhän levittäytyy kulkutaudin lailla joka paikkaan ja pakottaa siten eläimet, joita ei ole lähieloon toistensa kanssa tarkoitettu, elämään lähellä toisiaan, tungonksessa. Ei siis ihmekään, että epätasapainoa syntyy, kun eläinten on ruoanhankinnassa keskityttävä vain harvoihin lajeihin, jotka sitä myöten harvinaistuvat ja vahvemmat taas lisääntyvät liikaakin.

Näine ajatuksineni juoksin miltei huomaamatta normaalin kympin, mutta matkalla olin hyppyineni ja loikkineni miltei tunnin, siis tosi pitkään. Aerobinen kunto on selvästi laskenut, mutta ei syytä huoleen. Kroppa pitää vaan totuttaa rasitukseen taas uudelleen. Alaselässä ja polvilumpoioissa tuntui juoksun tärähtely jonkin aikaa lenkin jälkeenkin, ehkä myös sen vuoksi, että normaalisti pehmeä metsäpolku oli nyt pakkasen vuoksi kova kuin kivipaasi.

Hengitin kylmää aamuilmaa syvälle keuhkoihini ja nautin joka askeleesta. Seisahduin katselemaan metsään päin vielä kotiin päin suunnatessani.

Olipa ihanaa päästä taas oman lajin pariin!

Kiitos kaikille tsemppauksestani! Istuskelen kotosalla ja leivon omenapiirakkaa iltapalalle. Polvi ei eilisen kaupungilla kävelyn jäljiltä aivan turvonnut ja täynnään nestettä, joten iisisti ollaan.

Akolle ja Bunnylle suuri kiitos cross-fit -vinkistä. En tosin cross-fitiä erityisemmin tunne, mutta luulen senkin olevan tällä hetkellä mulle liian raju laji. Eikös cross-fitissä käytetä koko kroppaa miltei kaikissa liikkeissä? Mun kun täytyy tällä hetkellä välttää kaikenlaista polveen kohdistuvaa painetta. Eli juoksut ja hypyt sun muut ovat tietysti poissuljettuja, mutten myöskään saisi tehdä edes rauhallisia kyykkyä tai esimerkiksi staattisia pitoja (kuten tähteä tai lankkua), sillä niissäkin polvi rasittuu.

Pitäisi kai keskittyä pelkällä yläkropalla tehtäviin liikkeisiin. Mutta pienten lihasryhmien liikuttelu on mulle tosi tympäyttävää, sillä pienet lihasryhmät hapottavat nopeasti (ainakin mulla), joten treenit ovat kovin lyhyitä. Ja mä kun niin tykkään pitkistä treeneistä!

Mutta mitä mä tässä vikisen, erilainen treeni tekee varmasti hyvää, kuten vaihtelu aina. Ja lyhytkin treeni on varmasti pääkopallekin parempi kuin ei mikään. Joten ei kun vain kokeilemaan!

Terkuin mari3

Sataa, sataa. Syksy on saapunut oikein toden teolla, ja talvea on luvattu huomiseksi: tuulta, pakkasta, räntää, luntakin. Nousin vasta puoli kymmeneltä, raahauduin keittiöön: puuroa, leipää, ananasta, rahkaa, raejuustoa, soijamaitoa, tiikerikakkua, roibosteetä. Ja yhä väsyttää...

Takana nyt kaksi viikkoa ilman juoksua, pyöräilyä ja soutua, sen sijaan jonkin verran töitä, paljon unta ja ruokaa. Reidet alkavat olla aika vanukasta ja mieli ärtynyt. Vaikka polven diagnoosin saatuani lupasin itselleni, etten masennu, vaan koetan keskittyä juttuihin, jotka yleensä jäävät vähemmälle huomiolle, on silti ollut vaikeaa.

Punttitreeniä olen toki tehnyt, mutten ole sille vieläkään lämmennyt. Painoharjoittelu on ollut mulle aina vain tuki juoksun ja pyöräilyn oheen. Se nyt vain tuntuu tyhmältä nostella puntteja jossain huoneessa ilman päätä ja häntää. Voi kun pääsis vaikka halkoja hakkaamaan, että saisi sen kulutetun energian jotenkin käytettyä hyödyksi! Eikä punttitreeni saa mulla edes endorfiineja hyrräämään.

Ja siinähän se ongelma onkin! Taas kerran joudun toteamaan olevani pahasti liikuntariippuvainen. Ja jotenkin en pysty taistelemaan sitä vastaan, vaikka sen tiedostankin. Odotan vain koko ajan, milloin pääsen taas liikkumaan, sen sijaan, että keskittäisin energiani muualle. Kuulostaa aivan jonkun alkoholistin ajatuksilta: Tämän kuukauden kestän tipattomana, kunhan tammikuussa saan taas tissutella.

Mä koetan uskotella itselleni, että onhan toki muitakin asioita joista pidän: nautinhan luonnossa kulkemisesta, kielten opiskelusta, työstäni, mieheni tai perheeni seurasta. Tottahan tuo paikkansa pitääkin, mutta vain, jos ja kun pääsen lisäksi päivittäin liikkumaan, hikoilemaan, päästämään höyryt ulos. Jos tuo venttiili menee tukkoon, tulee musta erittäin epämiellyttävä henkilö.

Siinä on sarkaa parannukseen. Mä olen niin fyysinen persoona, että kuulostelen oloani kaiken aikaa. Ja olen tottunut siihen, että pahan olon, oli se sitten henkistä tai fyysistä, saa selätettyä lenkillä ja vain lenkillä. Jos en pääse liikkumaan, ei mulla tunnu olevan energiaa tehdä mitään muutakaan. Siihen on saatava muutos! Haluan itse päättää, mitä teen, enkä olla riippuvainen mistään. En vain tiedä miten saan muutoksen aikaan.

Huh, huh, kuulostipa masentavalta! Ei ollut tarkoitus säikähdyttää teitä, olen toki elossa ja hengitän. Mutta hyvä olo on tästä kaukana. Koetan ryhdistäytyä, syödä tiikerikakun loppuun ja kerrata hollanninläksyt, kurssi jatkuu tänä illalla! Huomisissa tulee tuttavapariskunta Suomesta käymään, mennään Bayern Münchenin matsiin stadionille ja siitä Hofbräuhausiin oluselle. Noh, annan muiden keskittyä oluisiin, eiköhän sieltä appelsiinimehuakin saa... Eli nyt on piristyttävä, etten ole ilonpilaaja - voikaa te muut hyvin!

Voi perskeles kun ärsyttää! En siitä vissiin hurjemmin täällä raportoinutkaan, kun nelisen viikkoa sitten kohelsin maastopyörälläni jollain hurjalla traililla oikein komeasti ja onnistuin telomaan polveni. Ei oikeastaan sen kummempaa, tärähdys ja pieni avohaava. Parantelin sitä sitten muutaman päivän ja lähdin taas pikkuhiljaa juoksentelemaan. Viime talvisen meniscus-leikkauksen jälkeen olen ollut ylivarovainen, joten pelästyin siitä täräyksestä aika lailla. Kaikki tuntui kuitenkin menevän hyvin, eikä polvi kenkuillut.

Viime viikonloppuna treenailin taas tyypillisesti aika paljon. Lauantaiaamuna juoksin pitkän lenkin (polkujuoksua kaikenmaailman loikkineen sun muineen) ja sprinttailinkin jonkin verran. Se oli kyllä tyhmää, sillä sprintit eivät kulkeneet yhtään. Mun ei koskaan pitäisi lähteä tekemään mitään, missä kroppa sanoo ei. Noh, sama pää kesät talvet. Illalla mieheni alkoi kolistella painoja kahdeksan maissa ja minätyttöpä aattelin, että kyykkäänpä tuossa vähän ja vetelen parit mavet ja noin. Sarjat tyssäs melko nopeesti, kun polvi tuntui niin oudolta. Suihkun jälkeen huomasin sen turvonneen ihan omenaksi. Ja lumpion päällä hölskyi kuin vesi ilmapallossa. Hmmmm. Huonoin fiiliksin painuin pehkuun. Yöllä heräsin särkyyn. Kiroilin itsekseni, varmuuuden vuoksi suomeksi, enkä sanonut miehelleni mitään. Hän kun aina soimaa minua ylitreenaamisesta.

Sunnuntaina oli luvassa anoppilavierailu, ja olin päättänyt lähteä aamulenkille pyörällä - oli polvi sitten millainen hyvänsä. Aamu oli mitä upein, aurinkoinen ja upea Fernsicht - Alpeille saakka! Niinpä suuntasin yhdeksän maissa lähistön ainoalle kukkulalla. Jyystin sitä ylös alas viitisin kertaa aamukävelyllä olleiden eläkeläisten kummastukseksi. Viimeisen kipuamisen päätteeksi natustelin kukkulalla leipää ja energiapatukan. Sitten painoin niin että hippulat vinkuivat Isarin rantaan, vielä yhdelle kukkullalle ja sitten kotiin.

Polvi vaikutti ihan hyvältä, mutta oli kyllä paisunut. Mitään kipuja mulla ei ollut, ja pääasia oli, että aamulenkin endorfiinien avulla kestin anopin jaarittelut suhtkoht harmonisesti, ja nieleskelin jopa palan omenatorttua, vaikka se tiukkaa tekikin. Illalla taiteilin anopin jumpppallon päällä, kun mieheni vaihtoi talvirenkaita ja myöhemmin vahtasi Bundesliigaa isänsä kanssa.

Maanantaiaamuna tein kovan soututreenin, mutta polven vuoksi oli kurja ja epävarma olo. Tästä järkiinnyin ja jätin juoksut sun muut pariksi päiväksi. Olo oli levoton, kuinkas muuten. Torstaina painelin ortopedin puheille. Hän määräsi mulle limapussin tulehtumisen vuoksi lepoa viikonlopun yli, maanantaina pussi varmaankin puhkaistaan ja neste imetään ulos. Hän varoitteli, että ellen anna polven parantua, voin saada siitä iänikuisen kroonisen riesan.

Tänään sitten hypin jo seinille, kolmen päivän tauko on mulle ikuisuus! Illalla tein pitkän rauhallisen kävelylenkin ja riehuin punttien kanssa kaksi tuntia. Olo parani hiukan, mutta tiukkaa tekee. Vaikea selittää, mutta mun kroppa on niin liikuntaan ja kunnon hikoomiseen tottunut, että mä voin fyysissesti ja henkisesti tosi huonosti, kun en pääse liikkumaan.

Vali vali. On maailmassa isompiakin ongelmia! Koetan kohdistaa energiani muualle! Ja ensi viikolla olen varmasti jo paremmassa kondiksessa!

Voikaa hyvin!

Heräsin upeaan aamuun. Aurinko kiusoitteli minua pimennysverhojen raosta. "Huvaa huomenta", kuiskasi mieheni ja veti minut jalasta puoliksi lattialle sängystä. Hän seisoi jo takki päällään ja salkku kädessään valmiina lähtemään töihin. "Naahdan ilala, pusu!" Jäin tokkuraisena vielä löhöilemään sänkyyn. Hohhoijaa, kellohan näyttää jo kahdeksaa! Koko viikon vaivannut väsymys ei tunnu nukkumalla lähtevän. Yöllä olin herännyt kurkkukipuun ja koettanut kurkkupastillia imeskellen saada uudellen unen päästä kiinni. En tajua, mistä moinen vetämättömyys ja puolikuntoisuus johtuvat. Noh, niinkuin muiden blogeissa olen paasannut, ei aina kannata peräänkuuluttaa kaikkea, vaan joskus asiat on vain hyväksyttävä niin kuin ne ovat.

Muutama jumppaliike punkan pohjalla ja eikun ylös, kollikissani jäi vielä petiin köllöttelemään. Aivan tajuton (Bunny sanoisi kai "himmeä") sää! Suunnitelemalleni pyörälenkille siis ylivertaiset edellytykset! Mutta ensin pitää leikkiä energistä kotirouvaa. Kisuni kauhistukseksi aloin samantien raastaa petivaatteita sängystä ja kohelsin pyykkikuorman kanssa alakerran pesutupaan. Omituinen naapurineukko veti oven nopeasti kiinni, kun ilmestyin rappukäytyävään. Hän tervehtii kyllä miestäni, muttei minua. Mullehan se sopii - itse en toki ole välirikkoon aivan syytön... Mieheni kun on sellainen lipevä seurustelu-upseeri, eiköhän hän peri eukon antiikkihuonekalut, kun tästä joskus aika jättää... Noh, se huonoista naapuruussuhteista.

Kun kyykistyin pesukoneen ääreen, oli oikein yllättynyt: jalkalihaksia EI särkenyt! Mitäs tää nyt on? Eikös ole tullu treenattua, häh? Mietitäänpäs: viikonloppu oli mun mittakaavallani rauhallinen, sillä emme olleet Alpeilla sompailemassa. Eli juoksin lauantaina normaalin pitkän lenkin (kylläkin mäkijuoksun kanssa, muttei silti mitään kummempaa) ja sunnuntaina pyöräilimme traileja (miksen sanoisi polkuja, kun kerran suomea puhun!), mutta ihan iisisti. Maanantaiaamuna juoksin leppoisan kahdeksan kilsaa ja illalla tein viissiin jotain punnerrussysteemejä tv:n ääressä.

Eilen olin luvannut itselleni olla treenaamatta, sillä kurkku oli tosi kipeä. Tein aamulla (lähinnä herätäkseni) kevyen jumppasarjan ja veyttelin. Illalla jokin naksahti päässäni ja aloin yhdeksän jälkeen riehua punttien kanssa. Mieheni oli mulle vihainen, sillä hän oli tullut kahdeksan maissa matkoilta kotiin ja olisi halunnut viettää romanttisen (!!) illan kanssani. Ja nainen vaan äheltää painojen kanssa! Tein hauiksia supersarjoilla sekä kevennettyjä leukoja niin paljon kuin meni. Noh, ei paljon menny! Mieheni luki sohvan nurkassa Umberto Ecoa ja huokaili taustalla. Joo, älytöntä. Varsinkin, kun voimia ei ollut laisinkaan.

Noh, lepyytin mieheni kermaisella kana-riisipannulla, hedelmäsalaatilla ja suklaakonvehdeilla - yhdentoista maissa! Itse söin kermarahkaa, pähkinöitä ja hedelmiä, sillä olin syönyt kunnon satsin ruisleipää ja tofu-salaattia ja vaikka mitä kahdeksan maissa.

Eli eli. Nyt tarvittaisiin siis kunnon murkinat näin aamuun, jotta jaksaisin kaiken maailman kurkkukivuista huolimatta painaltaa menemään pitkin maita ja mantuja. Kupillinen kaura-speltti-luumu-seesaminsiemen -puuroa, soijamaitoa, iso siivu spelttileipää, luomumargariinia, persikkajoguttia ja rahkaa, pähkinöitä, puolikas omppu ja banaani, raejuustoa, piimää ja vehnänalkioita, tilkka pellavansiemenöljyä, kurkkua ja puolikas kirsikkamuffini. Ja vihreää teetä. Noniin, eiköhän tuolla tovin jaksa.

Naureskelin aamutv:tä katselleessini USA:n presidenttisotkulle ja kannattajien juhlinnalle. En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että lähtisin itse jokin plakaatti kädessä kadulle hyppimään ja pomppimaan, kun joku turhimus kruunataa pressaksi. Noh, huvinsa kullakin. Moni ei ehkä tajua, mitä järkeä on ajaa tai juosta kilometri- ja tuntituolkulla pitkin metsiä ja hikoilla itsensä tyhjiin. Mutta väliäkö tuolla, pääasia että kukin nauttii siitä mitä tekee.

Muistelin myös viime viikonlopun trailikommelluksia. Edellisviikolla olin kaatunut aika pahasti maastopyörälläni, joten pieni pelko painoi mieltäni. Kun ajoimme sunnuntaina erästä hankalampaa polkua alas, pysähdyin ja huusin miehelleni: "Des foa i nit! Des is fui zu schtäil!" Kauniilla saksalla siis: "Das fahre ich nicht! Das is viel zu steil!" Eli siis suomeksi: "Tätä en kyllä aja! Tää on aivan liian jyrkkä!" Mieheni siihen: "Kumm, stöi di nit sou oo! Foast schee gmüötli, des get scho!" Also: "Komm, stell dich nicht so an! Fahr schön gemütlich, das geht schon!" Eli: "Äläs nyt mamoile! Aja varovasti, kyllä se siitä!" No niin, eikun perään siis.

Alku meni hyvin, mutta sitten: Enkös luiskahtanut vaahteranlehtien peittelemien terävien kivien ja juurakon päältä oikein komeasti oikealla kyljelleni ja löin tällä kertaa vasemman polveni veriseksi. Mieheni syytteli itseään koko loppupäivän siitä, ettei ollut kuunnellut minua, mutta itsehän mun pitää tietää, mitä voin ja osaan ajaa ja mitä en. Täytyy siis tänään varoa kinkkisempiä polkuja, ennemminkin taidan ajaa spiidiä. Kummatkin polvet ovat pikku onnettomuuksieni jäljiltä siinä jamassa, että kovempi rasitus tuntuu. Eli järki siis käteen ja eikun menoksi.

Otin matkalle mukaan vielä yhden muffinssi, patukan, rypälesokeria ja pari litraa vettä. Pipoa en tarvinnut, sillä lämpömittari kipusi yllättäviinlukemiin. Pitkät pyöräilyhousut, lämpimät sukat, sipulisysteemillä pari kerrosta kuteita yläkroppaan, kaulaan kevyt huivi, kypärä, pyöräilyhanskat. Pumppu, paikkausvälineet, aurinkolasit... Eipä kai muuta. Klik, klik, matkaan.

Reitti kulki yli hiljaisten peltojen, ryteikköisten metsätaipaleiden, pitkin Isarin rantaa ja pikku polkuja. Mutta myös yli autontäyteisten siltojen ja asfaltoitujen tienpätkien. Olin matkalla vasta yhdeksän jälkeen, joten metsän asukit, eläimet pysyttelivät näkymättömissä. Noh, ne normaalit ystäväni, kyhmyjoutsenet ja sinisorsat sekä muutaman nokikanan toki näin. Puukipijöitä samoin kuin närhiä näkee myös ilahduttavan paljon Saksan metsissä. Ainoat mielenkiintoiset "bongaukseni" olivat vihertikka ja harmaahaikara, muutaman hiirihaukan näin myös kaartelemassa pellon yllä. Mustavariksia ja tuulihaukkoja nyt on turha mainita, niitä kun näkee niin usein.

Annoin pyörän rullata aluksi rauhalliseen tahtiin ja nautin ilman viileydestä kasvoillani. Hiki puski läpi ekojen vaatekerrosten ja vauhti kiihtyi. Ajoin yli 25 keskivauhtia ja kiihyttelin välillä kolmeenkymppiin. Loppuun ajoin muutamaan kertaan pienelle nyppylälle ja laskettelin pitkin pöpelikköä alas. Olipas taas hauskaa! Yksin mulla on melkein hauskinta, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon. Itsekästä, eikö? Tosin maastopyöräily on hauksaa myös mieheni kanssa, juoksusta sen sijaan ei kaverin kanssa tule mitään.

Pysähdyin kukkulan ylle muffinssiani mutustelemaan. Olipas upean yksinäistä ja hiljaistakin - kun suljin autobaanan melun pois, joka kantautui jostain kauempaa. Aurinko armas, kippuravarvas, oletpas tänään lämmin ja ihanainen. Vaan ei auta, vaikka kuinka haluttaisi jäädä. On pakko lähteä sotkemaan kotiin päin, jotta ehdin tehdä vielä jotain järkevääkin tänään. Oppilaatkin odottavat iltapäivällä ja illalla! Kulaus pullosta, vielä viimeinen keskittyminen jyrkässä alamäessä. Täällä tosin kaatuminen ei paljoa haittaisi, korkeintaankin harmittaisi, sillä reitti on mutainen, ei kivinen. Ja niin paljon kuin reisistä lähtee viimeiset kuusi kilsaa kotiin.

Huippu fiilis, vaikka ääni onkin käheänä.

Viime viikolla oli aikaa vähän heikonlaisesti, ja päivät kuluivat kuin siivillä. Perjantaina olin tosi tyytymätön itseeni, sillä olin ollut aamusta niin vetämättömissä, etten jaksanut lähteä lenkille. Tai paremminkin taoin päähäni, että et lähde, vaikka mieli tekisikin, kroppasi kaipaa paussia.

Aamiaisen jälkeen oli olo siis kuin tankkerilla, kun en ole moiseen liikunnattomaan aamuun tottunut. Puolilta päivin en enää kestänyt tekemättömyyttä, joten ryhdyin puhdistamaan jäkaappia, pesemään kyökin kaakeleita, imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä. Parin tunnin huitomisen jälkeen olo ei ollut juurikaan parantunut, mutta ainakin olin saanut jotain järkevääkin tehdyksi.

Myöhemmin iltapäivästä lähdin töihin ja jätin suosiolla työpaikan kesäbileet väliin, vaikka ilta olikin upea. Tai paremminkin juuri sen vuoksi! Mitä järkeä jäädä kaljaa kittaavien ulkomaalaisten kanssa jauhamaan turhuuksia kauniiksi illaksi, kun voi lähteä pyöräilemäänkin? Ja uimaan!

Olin kotona seitsemän aikaan - mieheni tuli samoihin aikoihin - ja eikun maastopyörän selkään ja luontoon siitä! Järvellä oli rauhaisaa (onneksi iltaisin ihmismassat katoavat). Uin rauhalliseen tahtiin järven toiselle puolelle ja takaisin. Tulihan tästäkin päivästa ihan kiva!

Lauantaiaamuna en kuullut risaustakaan, kun miehen hiippaili aamuvuoroon kuuden maissa, vaan vetelin hirsiä puoli kahdeksaan saakka. Olin päättänyt vetää mäkitreenin maasturillani, joten en siis lähtenyt juoksulenkille, vaan käppäilin marketille muutaman kilometrin päähän ostoksille. Sitten söin kevyen mutta ravitsevan aamiaisen (spelttipuuroa, pellvansiemeniä, piimää vehnänalkioiden kera, raejuustoa , banaania, aprikooseja, soijamaitoa, pellavaöljyä... semmonen kiva vuori!)

Sulattelin tunnin ja lähdin kymmenen maissa sotkemaan kohti ainoaa kukkulaa, joka tässä lähistöllä kohoaa. Poljin kukkulle nelisen kertaa tiukkaa vääntöä, mutten kuitenkaan hapoille. Noh, mun haponsietokykyni on hyvä, joten ei siitä niin haittaa olisi, mutten halunnut peesata liikaa. Alastulot painoin pitkin jyrkkää pöpelikköä, huippua tekniikkatreeniä kuraisen liukkaassa mäessä! Ja sieltä sitten taas järvelle, mutta suunnittelemastani sprinttailusta ei tullut vedessä mitään, olin tykittänyt koipeni liian tyhjiksi pyöräillessäni. Noh, väliin tekee hyvää huomata, ettei jaksakaan kaikkea mitä kuvittelee.

Kotona pikavenyttely ja suihku ja eikun metrolla kaupunkiin. Miehelläni oli VIP-liput Saksan käsipallo liigan avausotteluun. Joten eikun ensin syömään buffettipöytään (huippuhyvää kuhaa, couscousia, vihannesrisottoa ja mangoldisalaattia) ja sitten peliin. Oli mielenkiinoista nähdä käsipalloa noin läheltä - upea fyysinen peli. Hurjia jellonia ne tyypit!

Illalla tein voimatreenin yläkropalle. Yritän muka kasvattaa avuttomia hauiksiani (hah!) - noh, suoraan sanoen haen lähinnä voimaa, jotta jaksan kantaa pyörää paremmin vaikeilla traileilla. Alaselkää treenasin myös extrasarjan, samoin jalkojen nostoja tangosta roikkuen. Tunnin kuluttua olin aivan dead. Ruokaa, hartioiden hierontaa, petiin!

Nojoo, olin päättänyt lähteä juoksulenkille, joten tietysti lähdin, kun kello näytti seitsemää. Juoksu oli alkuun niiiiin tahmeaa, että jollen tuntisti kroppaani hyvin, olisin jättänyt pelin sikseen. Kolmen kilsan päästä aloin päästä rytmiin. Mutta vaikka kuinka olin luvannut juosta tasatahtisen lenkin, niin eihän siitä mitään tullut. Hypyt ja loikat tulivat taas kuvioihin kahdeksan kilsan kohdalla. Muutaman venyttelytuokion verran huilasin sillalla, kun ihailin lähinnä kosken kuohuja ja kaunista heräävää luontoa.

Kympin jälkeen alkoivat hiilarivarastoni olla niin tyhjät, ettei hedelmäsokerikaan enää auttanut. Juoksin takaperin ja ristiin ja poukkoilin sinne tänne saadakseni henkiset voimanrippeeni koottua, kun fyysiset näyttivät ehtyvän. Jotenkuten raahauduin kämpille, jossa huomasin kuluttaneeni puolitoista tuntia metikössä. Noh, jotenkin vain nautin tuosta touhusta.

Iltapäivästä mieheni lähti pyöräilemään ja minä taas järvelle. Hän liittyi myöhemmin seuraani, hyppäsi nopeasti jorpakkoon lähteäkseen samantien futismatsiin. Itse uiskentelin leppoisasti jonkin aikaa, mutta kokosin kamppeeni melko lailla saman tien hetken lämmiteltyäni. Auringossa lekottelu ei tosiaan ole mun juttuni.

Illalla lueskelin uusinta Juoksija-lehteä, jossa puhuttiin palautumisen tärkeydestä ja tuntemuksista hiilarivarastojen ollessa jatkuvassa vajaustilassa. Tunnistin oloni tuosta kirjoituksesta ja lupasin koettaa saada pidettyä yhden kunnon lepopäivän viikossa. Saapa nähdä onnistunko!

Toinen suunnitelma on ottaa jälleen kunnon lihaskunto jaloille ohjelmaan. Toki mäkitreenit ja loikat jossain määrin kehittävät voimaa, muttei niitä toki voi kyykkyyn tai muihin kunnon voimaliikkeisiin verrata. Mun olisi hyvä saada lisää stabiliteettia näihin rimppakinttuihin, jotta saan vältyttyä ylirasitukselta ja loukkaantumisilta.

Mukavaa viikonalkua kaikille!

Tunsin piston omassatunnossani, mutta samalla myös lämpöä sydämessäni, kun Bunny kirjoitti kaipailleensa mun raapustuksiani. Täytyy myöntää, että bloggailuni on ollut melko jäätymispisteessä viime aikoina, mutta teillä ihanilla kanssabloggajillani ei toki ole siihen mitään osuutta. Syy on lähinnä siinä, että vihaan päätteen ääressä istumista, ja kun en ole siihen (onneksi) työni kautta pakotettu, suuntaan mieluusti energiani muualle.

Mun niinsanotut treenini kun on tällaista oman hyvän olon hakua, eikä mulla ole mitään sen suureellisimpia laihdutus- tai kiristely- puhumattakaan kisakuntotavoitteita, niin pääpaino mun kirjoituksissani on tosiaankin lähinnä luotonkuvauksissa sun muissa tajunnanvirtajorinoissa. Lisäksi en näe blogiani motivaattorina, sillä mutta motivaatiota löytyy liiankin kanssa!

Suomen loman jälkeen olin jotenkin vetämättömissä, ja tuumailin moneen otteeseen, pitäisiköhän pitää pidempi tauko urheilussa, kun kroppa tuntui niin väsyneeltä. Noh, enhän mä olisi mari, jos niin fiksu olisin, että kunnolla itseäni lepuuttaisin. Mutta myöntää täytyy, että superkovat tunteja kestävät intervallitreenit ja voimakestävyystreenit ovat tällä hetkellä pannassa, enkä myöskään juokse tosissani sprinttejä. Lisäksi koetan päästä eroon siitä hämmentävästä kompleksista, josta aika ajoin kärsin, että joka treenin pitää tappaa.

Siispä lähdinkin eilen mieheni kanssa iltapäivällä paikallselle trimm-dich-pfadille (eli purtsi joka on reunustettu leuanvetotangoilla, pukkihyppelysysteemeillä sun muilla saksalaistyyppisillä telinevoimistelu-kidutusvälineillä). TDP-treeni on meidän perinteistä sunnuntain yhdessäoloa - puistossa tuhrautuu usein useampi tunti. Tärkeämpää kuin treenin tehokkuus on, noh, juuri yhdessäolo, ulkoilu ja liikunta luonnossa. Täytyy silti myöntää että eilsen leukojenvetoähellyksen ja puolapuilla riippumisen tunnen kropassani vielä tänäänkin. Joskus on huippua tehdä vain jotain hauskaa ilman kovaa suorittamista - joka yleensä kuuluu treeniini - ja huomata, miten keho siihen reagoi ja siitä hyötyy. Tasapainoilin myös pitkästä aikaa puomilla, ja oli hauska huomata, että sielläkin vielä pysyi - vaikkakin huterosti!

Tänä aamuna lähdin taas joutsenperhettäni tsuumailemaan - ja siellähän ne yhä uiskentelivat ankkalammikossa, muutaman aamupirtsakan eläkeläismummun kanssa sulassa sovussa! Yksi poikasista on todellinen ruma ankanpoikanen - toiset kolme loistavat jo valkeina ja se on yhä likaisen harmaa. Toivotattavasti siitä ei tule koulukiusattu!

Illalla kun tulin töistä nälkäisenä ja riutuneena kotiin, ahdoin itseni niin täyteen kotijuustoa, vihanneksia ja näkkileipää, etten päässyt liikahtamaankaan. Noh, nyt olen tässä tunnnin verran istuskellut ja ajattelin heilutella vielä vähän puntteja illan ratoksi. Mies kun on matkoilla, niin on hyvä sauma tehdä itsekkäästi just mitä tykkää!

Terkut Bunnylle, deutsches Essen pitää miehen (ja naisen) tiellä! Weiter so!

Kotimaassa on aina kiva käydä, ja kropallekin se tekee hyvää, vaihtelu virkistää. Ainoa, mitä tosissaan kaipaan, ovat painot ja maastopyörä. Joten kuten tuossa Bunnylle kirjoittelinkin, täytyy tarttua mökillä lapionvarteen ja käydä soutelemassa, että saa tehtyä yläkropallakin vähän töitä.

Eilen painalsin maastojuoksulenkin tutuissa lapsuuden maisemissa. Mukava tunne tossun alla tuommoinen suomalainen pururata! Kiihdyttelin kaiken maailman kinttupolkuja ylös seitsemän maissa aamulla tunnin verran. Jossain vaiheessa alkoi meno hyytyä, kun olin ilman aamiaista matkalla. Kurvsin siis kotiin hedelmäsokerin turvin - venyttelemään ja puuroa lusikoimaan. Illalla tylsien häiden jälkeen (oltiin kotona jo kymmeneltä) tein mieheni kanssa vielä punnerruksia ja vatsoja ja selkää - lomakorsetin huoltoa Sacher-kakun jälkeen!

Tänään polvet sanoivat että ei juoksua, kiitos, taisin vähän spurttailla eilen turhan hurjasti. Tai ehkä se oli se eilinen kokkareilla seisoskelu, mikä kivisti koivissa. Tein siis hurjan poikkeuksen ja nukuin myöhään (eli yhdeksään) ja söin aamiaisen melkein heti herättyäni. Olo oli kuin zombiella. Yhdentoista aikaan istuin kuntopyörän selkään ja samalla kun seurasin naisten maantiepöräilyä olympialaisista painalsin 20 kilsaa itsekin Kettlerilläni. Koetin nostaa pulssiani niin korkealla kuin vain kykenin, eli väänsin vastuksen kympille ja sotkin 32 km/h - kovempaa en tällä hepolla päässyt, ja jalat hapottivat, mutta pulssini ei noussut 160 korkeammalle. Kun nyt istun tässä tietsikan edessä ja kirjottelen on pulssini 55. Mahtaakohan näin kestävyyskuntoilijana tuo olla normaalia, että pulssi on noin alhainen? Mitäs sanotte te muut?

Noh, 20 kilsan matkaan meni 50 minsaa ja sen jälkeen jumppasin (kuten CHI!) kuminauhan kanssa, tein tiukkoja linkkareita ja pitoja. Sitten isi huutelikin kalaa ja grillattuja vihanneksia syömään. Jälkkäriksi laitoin meille mansikoita ja jätksiä. Illalla kävin äidn kanssa tunnin sauvakävelyllä, jota nyt ei paljon urheiluksi voi kutsua. Mutta kroppa lämpeni hyvin ja venyttelin kunnolla illan päätteeksi. Ja söin suomalaisittain: pinaattikeittoa, karjalanpiirakoita, munia, kanttarellikastiketta, uusia perunoita, ruisleipää, leipäjuustoa, vihanneksia. Jälkkäriksi vadelmia ja rahkaa, raejuustoa ja viiliä. Teille muille - paitsi Bunnylle - varmaan arkisafkaa - mulle juhlaa! Huomenna mökille!