Heräsin upeaan aamuun. Aurinko kiusoitteli minua pimennysverhojen raosta. "Huvaa huomenta", kuiskasi mieheni ja veti minut jalasta puoliksi lattialle sängystä. Hän seisoi jo takki päällään ja salkku kädessään valmiina lähtemään töihin. "Naahdan ilala, pusu!" Jäin tokkuraisena vielä löhöilemään sänkyyn. Hohhoijaa, kellohan näyttää jo kahdeksaa! Koko viikon vaivannut väsymys ei tunnu nukkumalla lähtevän. Yöllä olin herännyt kurkkukipuun ja koettanut kurkkupastillia imeskellen saada uudellen unen päästä kiinni. En tajua, mistä moinen vetämättömyys ja puolikuntoisuus johtuvat. Noh, niinkuin muiden blogeissa olen paasannut, ei aina kannata peräänkuuluttaa kaikkea, vaan joskus asiat on vain hyväksyttävä niin kuin ne ovat.

Muutama jumppaliike punkan pohjalla ja eikun ylös, kollikissani jäi vielä petiin köllöttelemään. Aivan tajuton (Bunny sanoisi kai "himmeä") sää! Suunnitelemalleni pyörälenkille siis ylivertaiset edellytykset! Mutta ensin pitää leikkiä energistä kotirouvaa. Kisuni kauhistukseksi aloin samantien raastaa petivaatteita sängystä ja kohelsin pyykkikuorman kanssa alakerran pesutupaan. Omituinen naapurineukko veti oven nopeasti kiinni, kun ilmestyin rappukäytyävään. Hän tervehtii kyllä miestäni, muttei minua. Mullehan se sopii - itse en toki ole välirikkoon aivan syytön... Mieheni kun on sellainen lipevä seurustelu-upseeri, eiköhän hän peri eukon antiikkihuonekalut, kun tästä joskus aika jättää... Noh, se huonoista naapuruussuhteista.

Kun kyykistyin pesukoneen ääreen, oli oikein yllättynyt: jalkalihaksia EI särkenyt! Mitäs tää nyt on? Eikös ole tullu treenattua, häh? Mietitäänpäs: viikonloppu oli mun mittakaavallani rauhallinen, sillä emme olleet Alpeilla sompailemassa. Eli juoksin lauantaina normaalin pitkän lenkin (kylläkin mäkijuoksun kanssa, muttei silti mitään kummempaa) ja sunnuntaina pyöräilimme traileja (miksen sanoisi polkuja, kun kerran suomea puhun!), mutta ihan iisisti. Maanantaiaamuna juoksin leppoisan kahdeksan kilsaa ja illalla tein viissiin jotain punnerrussysteemejä tv:n ääressä.

Eilen olin luvannut itselleni olla treenaamatta, sillä kurkku oli tosi kipeä. Tein aamulla (lähinnä herätäkseni) kevyen jumppasarjan ja veyttelin. Illalla jokin naksahti päässäni ja aloin yhdeksän jälkeen riehua punttien kanssa. Mieheni oli mulle vihainen, sillä hän oli tullut kahdeksan maissa matkoilta kotiin ja olisi halunnut viettää romanttisen (!!) illan kanssani. Ja nainen vaan äheltää painojen kanssa! Tein hauiksia supersarjoilla sekä kevennettyjä leukoja niin paljon kuin meni. Noh, ei paljon menny! Mieheni luki sohvan nurkassa Umberto Ecoa ja huokaili taustalla. Joo, älytöntä. Varsinkin, kun voimia ei ollut laisinkaan.

Noh, lepyytin mieheni kermaisella kana-riisipannulla, hedelmäsalaatilla ja suklaakonvehdeilla - yhdentoista maissa! Itse söin kermarahkaa, pähkinöitä ja hedelmiä, sillä olin syönyt kunnon satsin ruisleipää ja tofu-salaattia ja vaikka mitä kahdeksan maissa.

Eli eli. Nyt tarvittaisiin siis kunnon murkinat näin aamuun, jotta jaksaisin kaiken maailman kurkkukivuista huolimatta painaltaa menemään pitkin maita ja mantuja. Kupillinen kaura-speltti-luumu-seesaminsiemen -puuroa, soijamaitoa, iso siivu spelttileipää, luomumargariinia, persikkajoguttia ja rahkaa, pähkinöitä, puolikas omppu ja banaani, raejuustoa, piimää ja vehnänalkioita, tilkka pellavansiemenöljyä, kurkkua ja puolikas kirsikkamuffini. Ja vihreää teetä. Noniin, eiköhän tuolla tovin jaksa.

Naureskelin aamutv:tä katselleessini USA:n presidenttisotkulle ja kannattajien juhlinnalle. En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että lähtisin itse jokin plakaatti kädessä kadulle hyppimään ja pomppimaan, kun joku turhimus kruunataa pressaksi. Noh, huvinsa kullakin. Moni ei ehkä tajua, mitä järkeä on ajaa tai juosta kilometri- ja tuntituolkulla pitkin metsiä ja hikoilla itsensä tyhjiin. Mutta väliäkö tuolla, pääasia että kukin nauttii siitä mitä tekee.

Muistelin myös viime viikonlopun trailikommelluksia. Edellisviikolla olin kaatunut aika pahasti maastopyörälläni, joten pieni pelko painoi mieltäni. Kun ajoimme sunnuntaina erästä hankalampaa polkua alas, pysähdyin ja huusin miehelleni: "Des foa i nit! Des is fui zu schtäil!" Kauniilla saksalla siis: "Das fahre ich nicht! Das is viel zu steil!" Eli siis suomeksi: "Tätä en kyllä aja! Tää on aivan liian jyrkkä!" Mieheni siihen: "Kumm, stöi di nit sou oo! Foast schee gmüötli, des get scho!" Also: "Komm, stell dich nicht so an! Fahr schön gemütlich, das geht schon!" Eli: "Äläs nyt mamoile! Aja varovasti, kyllä se siitä!" No niin, eikun perään siis.

Alku meni hyvin, mutta sitten: Enkös luiskahtanut vaahteranlehtien peittelemien terävien kivien ja juurakon päältä oikein komeasti oikealla kyljelleni ja löin tällä kertaa vasemman polveni veriseksi. Mieheni syytteli itseään koko loppupäivän siitä, ettei ollut kuunnellut minua, mutta itsehän mun pitää tietää, mitä voin ja osaan ajaa ja mitä en. Täytyy siis tänään varoa kinkkisempiä polkuja, ennemminkin taidan ajaa spiidiä. Kummatkin polvet ovat pikku onnettomuuksieni jäljiltä siinä jamassa, että kovempi rasitus tuntuu. Eli järki siis käteen ja eikun menoksi.

Otin matkalle mukaan vielä yhden muffinssi, patukan, rypälesokeria ja pari litraa vettä. Pipoa en tarvinnut, sillä lämpömittari kipusi yllättäviinlukemiin. Pitkät pyöräilyhousut, lämpimät sukat, sipulisysteemillä pari kerrosta kuteita yläkroppaan, kaulaan kevyt huivi, kypärä, pyöräilyhanskat. Pumppu, paikkausvälineet, aurinkolasit... Eipä kai muuta. Klik, klik, matkaan.

Reitti kulki yli hiljaisten peltojen, ryteikköisten metsätaipaleiden, pitkin Isarin rantaa ja pikku polkuja. Mutta myös yli autontäyteisten siltojen ja asfaltoitujen tienpätkien. Olin matkalla vasta yhdeksän jälkeen, joten metsän asukit, eläimet pysyttelivät näkymättömissä. Noh, ne normaalit ystäväni, kyhmyjoutsenet ja sinisorsat sekä muutaman nokikanan toki näin. Puukipijöitä samoin kuin närhiä näkee myös ilahduttavan paljon Saksan metsissä. Ainoat mielenkiintoiset "bongaukseni" olivat vihertikka ja harmaahaikara, muutaman hiirihaukan näin myös kaartelemassa pellon yllä. Mustavariksia ja tuulihaukkoja nyt on turha mainita, niitä kun näkee niin usein.

Annoin pyörän rullata aluksi rauhalliseen tahtiin ja nautin ilman viileydestä kasvoillani. Hiki puski läpi ekojen vaatekerrosten ja vauhti kiihtyi. Ajoin yli 25 keskivauhtia ja kiihyttelin välillä kolmeenkymppiin. Loppuun ajoin muutamaan kertaan pienelle nyppylälle ja laskettelin pitkin pöpelikköä alas. Olipas taas hauskaa! Yksin mulla on melkein hauskinta, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon. Itsekästä, eikö? Tosin maastopyöräily on hauksaa myös mieheni kanssa, juoksusta sen sijaan ei kaverin kanssa tule mitään.

Pysähdyin kukkulan ylle muffinssiani mutustelemaan. Olipas upean yksinäistä ja hiljaistakin - kun suljin autobaanan melun pois, joka kantautui jostain kauempaa. Aurinko armas, kippuravarvas, oletpas tänään lämmin ja ihanainen. Vaan ei auta, vaikka kuinka haluttaisi jäädä. On pakko lähteä sotkemaan kotiin päin, jotta ehdin tehdä vielä jotain järkevääkin tänään. Oppilaatkin odottavat iltapäivällä ja illalla! Kulaus pullosta, vielä viimeinen keskittyminen jyrkässä alamäessä. Täällä tosin kaatuminen ei paljoa haittaisi, korkeintaankin harmittaisi, sillä reitti on mutainen, ei kivinen. Ja niin paljon kuin reisistä lähtee viimeiset kuusi kilsaa kotiin.

Huippu fiilis, vaikka ääni onkin käheänä.