Tunsin piston omassatunnossani, mutta samalla myös lämpöä sydämessäni, kun Bunny kirjoitti kaipailleensa mun raapustuksiani. Täytyy myöntää, että bloggailuni on ollut melko jäätymispisteessä viime aikoina, mutta teillä ihanilla kanssabloggajillani ei toki ole siihen mitään osuutta. Syy on lähinnä siinä, että vihaan päätteen ääressä istumista, ja kun en ole siihen (onneksi) työni kautta pakotettu, suuntaan mieluusti energiani muualle.

Mun niinsanotut treenini kun on tällaista oman hyvän olon hakua, eikä mulla ole mitään sen suureellisimpia laihdutus- tai kiristely- puhumattakaan kisakuntotavoitteita, niin pääpaino mun kirjoituksissani on tosiaankin lähinnä luotonkuvauksissa sun muissa tajunnanvirtajorinoissa. Lisäksi en näe blogiani motivaattorina, sillä mutta motivaatiota löytyy liiankin kanssa!

Suomen loman jälkeen olin jotenkin vetämättömissä, ja tuumailin moneen otteeseen, pitäisiköhän pitää pidempi tauko urheilussa, kun kroppa tuntui niin väsyneeltä. Noh, enhän mä olisi mari, jos niin fiksu olisin, että kunnolla itseäni lepuuttaisin. Mutta myöntää täytyy, että superkovat tunteja kestävät intervallitreenit ja voimakestävyystreenit ovat tällä hetkellä pannassa, enkä myöskään juokse tosissani sprinttejä. Lisäksi koetan päästä eroon siitä hämmentävästä kompleksista, josta aika ajoin kärsin, että joka treenin pitää tappaa.

Siispä lähdinkin eilen mieheni kanssa iltapäivällä paikallselle trimm-dich-pfadille (eli purtsi joka on reunustettu leuanvetotangoilla, pukkihyppelysysteemeillä sun muilla saksalaistyyppisillä telinevoimistelu-kidutusvälineillä). TDP-treeni on meidän perinteistä sunnuntain yhdessäoloa - puistossa tuhrautuu usein useampi tunti. Tärkeämpää kuin treenin tehokkuus on, noh, juuri yhdessäolo, ulkoilu ja liikunta luonnossa. Täytyy silti myöntää että eilsen leukojenvetoähellyksen ja puolapuilla riippumisen tunnen kropassani vielä tänäänkin. Joskus on huippua tehdä vain jotain hauskaa ilman kovaa suorittamista - joka yleensä kuuluu treeniini - ja huomata, miten keho siihen reagoi ja siitä hyötyy. Tasapainoilin myös pitkästä aikaa puomilla, ja oli hauska huomata, että sielläkin vielä pysyi - vaikkakin huterosti!

Tänä aamuna lähdin taas joutsenperhettäni tsuumailemaan - ja siellähän ne yhä uiskentelivat ankkalammikossa, muutaman aamupirtsakan eläkeläismummun kanssa sulassa sovussa! Yksi poikasista on todellinen ruma ankanpoikanen - toiset kolme loistavat jo valkeina ja se on yhä likaisen harmaa. Toivotattavasti siitä ei tule koulukiusattu!

Illalla kun tulin töistä nälkäisenä ja riutuneena kotiin, ahdoin itseni niin täyteen kotijuustoa, vihanneksia ja näkkileipää, etten päässyt liikahtamaankaan. Noh, nyt olen tässä tunnnin verran istuskellut ja ajattelin heilutella vielä vähän puntteja illan ratoksi. Mies kun on matkoilla, niin on hyvä sauma tehdä itsekkäästi just mitä tykkää!

Terkut Bunnylle, deutsches Essen pitää miehen (ja naisen) tiellä! Weiter so!